Metsästä maantielle

Ottaen huomioon, että valittelin juuri huonoa treenimotivaatiotani, niin 7h urheilua ja vielä kestävyysurheilua on ihan kiva saavutus viikonlopulle.

Supersuunnistaja oli ilmottautunut lauantaiksi 2h rogainingiin, ja minä päätin ihan hetken mielijohteesta lähteä mukaan. Tällä kertaa en viitsinyt hidastaa häntä, vaan suunnistin ihan itsekseni. Supersuunnistajan tavoitteena oli tietysti voitto - onhan hän super. Minun tavoitteenani oli taas kerätä puolet Ääsääsin pisteistä. Otin varmuuden vuoksi mukaan myös muovipussin, jotta voisin alkaa sienestää, jos suunnistaminen alkaisi keljuttaa.

Etelä on ihan tylsä ilmansuunta. Sinne ei jaksa mennä.

Minä pummasinkin aika (lue: tosi) pahasti kolmannella rastilla, mutta myös tatintunnistuskykyni olivat kesän jäljiltä ihan pepusta: ei siis tulosta silläkään saralla. Onneksi törmäsin metsässä sattumalta yhteen pariskuntaan, jota saatoin peesata rastille. Kun pääsin takaisin kartalle, sain itseni myös uuteen nousuun. Loppureissu menikin ihan kivasti ainakin noin niin kuin minun omalla tasollani.

Vähän jalka painoi ja varsinkin loppukirini oli ihan nössö, joten sain lopussa 2 minuutin ajanylityksestä 2 pistettä sakkoja. En saavuttanut ihan tavoitettani (31 vs. 69), mutta eipä Supersuunnistajakaan voittanut: ykkönen ja kakkonen vetivät ihan mojovat kaulat, mutta pronssisija jäi kiinni vain ajasta pisteiden ollessa samat. Meikäläinen kipitteli kahdessa tunnissa 12,2 km Supersuunnistajan kirmatessa 20,55 km. Toiset osaavat juosta metsissä ja toiset osaavat sitä vähän vähemmän. :)

Tänä vuonna palautteluaika ennen kevyttä sunnuntailenkkiä nimeltä Tour de Helsinki oli suorastaan ruhtinaallinen, koska lauantain juoksut olivat ohi jo klo 13. Toissavuoden Midnight Run oli ehkä vähän liian lähellä TdH:n lähtöä - vaikka olihan kilsojakin vain 10. Lisäksi sain tänä vuonna rogauksen jälkeen oivaa palautusapua Tuusulan uimahallin kylmäaltaasta. Uskon myös vakaasti, että Espoo-päivän kunniaksi järkätyllä illallisella Tapiolan taivaan alla nautittu puoli pulloa punkkua oli pelkästään hyvää nestetankkausta sunnuntaille.

Team Elina Jouhkin edustus. Kuva: Baba Lybeck

Team Elina Jouhki kokoontui yhteiskuvaan klo 10, mistä valuimme hiljalleen lähtöpaikalle. Minulla oli kaunis ajatus startata mukavan takaa ja polkea lallatellen kiva pk-lenkki, mutta ryhmäpaineen alla löysinkin itseni vapaan vauhdin lähtöryhmästä ja vielä aika keulilta - paikasta, minne en missään nimessä kuulunut.

Lähdössä ja koko säädellyn vauhdin ajan olikin sitten mukavasti tilaa toisin kuin toissavuoden ahdistuksessa 30 km/h-lähtöryhmässä. Kun vapaa vauhti alkoi, alkoi myös porukkaa suhata mielipuolisella tahdilla ohitseni. Kumma juttu. Kolmenkympin vauhtiryhmä saavutti minut Velskolan mäissä ja lyöttäydyin sen peesiin. Pysyin vauhdissa melko kauan, kunnes jatkuva ja järkyttävä jojotus alkoi ottaa sekä reisille että varsinkin päästä. Olin poljeskellut HelTrin kevätleiriltä tutun Team Elina Jouhkilaisen T:n kanssa alusta asti puolittain yhdessä (mitä nyt jäin hänestä pariin otteeseen) ja sovimmekin jättäytyvämme yksissä tuumin kolmenkympin ryhmästä ja etenevämme vuorovedoin.

Tsiisus! Tästähän näkee noi kilpaurheilijat ja
johtoauton! Mitä mä täällä teen?

Homma sujuikin näin oikein mukavasti ja välissä otimme vauhtia myös pienen miesryhmän peesissä. Kun pysähdyimme taukopaikalle täyttämään juomapulloja, tuli 29 km/h-ryhmä myös tauolle. Jatkoimme matkaa sitten heidän kanssaan. 29-ryhmä jojotti paljon vähemmän kuin 30-ryhmä. Mietinkin siinä poljeskellessani, että johtuuko jojotus ohjaajan taidoista vai siitä, kuinka moni tippuu kyydistä: koska aina, jos joku ei enää pysy mukana, pitää hänen perässään polkevien kiriä hänestä ohi. Mutta kyllä vetäjänkin pitää osata hidastella aina hetki ylämäen ja mutkan jälkeen, että jonon häntäpääkin pääsee takaisin vauhtiin. Vaikea sanoa, mistä nämä täysin erilaiset ajokokemukset johtuivat.

29-ryhmä lähti viimeiseltä vaihtopaikalta niin vauhdikkaasti, että en ehtinyt huomata sitä ja päässyt peesiin. Lähdimme sitten T:n ja parin miehen kanssa polkemaan vuorovedoin omassa pikkuryhmässämme. T tippui kyydistä jossain vaiheessa, mutta minä poljin äijien kanssa ihan loppuun asti. Velolla kello pysähtyi aikaan 5:04, joten parannusta toissavuoteen tuli viitisen minuuttia. Ihan hyvin ottaen huomioon, että en valmistautunut yhtään. Tai no, oli mulla lauantai-iltana korista katsellessa Supersuunnistajan palauttavat kompressiosukat jalassa.

Jos nyt joku on vakuuttunut minun suorituksestani TdH:lla sen puolikkaan punkun jälkeen, niin osoittakaa se vaikka lahjoittamalla Alkon parhaan rieslingin eli Kung fu Girlin hinta Team Elina Jouhkin keräykseen.

Tänään oli suunnitelmissa palautella kotisohvalla, mutta olinkin lupautunut kiipeilemään Vuorikiipeilijä M:n kanssa. Mutta palauttelua se on aktiivinenkin palauttelu. Ja onneksi olen teknisesti niin huono kiipeilijä, että kiipeän aina käsilläni.