Tour de Lammassaari

Meidän mökkimme sijaitsee Päijänteellä lahdenpohjukassa. Lahden suulla sijaitsee pieni saari nimeltä Lammassaari. Olen puhunut jo monta vuotta sen ympäri uimisesta. Aiemmin olisi pitänyt saada joku turvasoutelemaan rinnalle, kun uin, mutta viime vuonna minulla oli jo oma puhallettava uintipoijuni. Silloin en vain saanut aikaiseksi. Mutta nyt vihdoin sain!

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Hankin Supersuunnistajalle keväällä oman Safeswimmerin, joten hän saattoi osallistua, kun viimein tänä aamuna julistin uivani Lammassaaren ympäri. Ja koska tämä tapahtuma oli omalla tavallaan suuri niskavoitto saamattomuudesta, nimesin uintiretkemme juhlallisesti Tour de Lammassaareksi.

Spekuttelimme ennen lähtöä, mitä matkaksi mahtaisi tulla. Ensin minä veikkailin paria kilometria, mutta muutinkin veikkaustani lopussa 1450 metriksi. Supersuunnistaja veikkasi  matkaksi 1570 metriä, ja sovimme, että lähemmäksi osunut saa Pätkiksen.

Sinne mennään!

Uinti lähti kulkemaan kivasti. Kaikki talven uintitreenit ovat ilmeisesti tuottaneet tulosta, koska viime vuonna Tahkolla kanssani saman ajan uinut Ääsääs jäi minusta heti reippaasti. Minä en edes uinut mitenkään kovaa ja kuikuilin jatkuvasti, missä mies menee. Sovittakoon, että Supersuunnistaja ei ole ottanut uinnissa takapakkia, vaan minusta on tullut ihan sairaan nopee.

Lähtötunnelmia. Ääsääs nauttii vilpoisasta vedestä. :)

Odottelin Ääsääsiä ennen kuin lähdimme varsinaisesti kiertämään saarta ja taas sen toisella puolella. Saaren luoteisreunalla aukeaa kunnon ulappa, ja siellä olikin jo jonkin verran aallokkoa. Supersuunnistaja sanoi, että hänelle tuli siellä vähän huono olo, mutta hän kokikin vasta ekaa kertaa allokon vuoristoratavaikutuksen. Minua aallokko ei tällä kertaa juurikaan haitannut. Hengittelinkin vasemmalta eli sopivasti eri puolelta kuin mistä aallot loiskivat. Pysäytin kellon aina, kun harrastin odotelua roikkuen poijuni varassa. Siksi minun loppuaikani oli kymmenisen minuuttia nopeampi kuin Ääsääsillä. Minun Garminini näytti matkaksi 1,78 km, ja Supersuunnistajan Polar oli mitannut 1,86 km. Emme kyllä uineetkaan ihan samaa reittiä. Ääsääs siis kuitenkin voitti Pätkiksen.

ja sitten menoksi! 

Tämä oli kesän ehkä nautinnollisin uintireissu. Ei ollut kisojen alkuryysistä, aurinko paistoi ja sain kunnon flown päälle. Oli niin kivaa, että pitää ehdottomasti ottaa Tour de Lammassaari ihan tavaksi ja tehdä siitä mökkitraditio. Matkakin on ihan sopiva.

Maltti on valttia - eli vaellustarina osa 2

Ja sitten tarinaa loppureissusta, joka meni jo vähän paremmin kuin edellisen postauksen vaellusfarssi.

Bjørnhollian mökki oli todella symppis

Maailma tuhoutui ja vain jäkälä ja Supersuunnistaja selvisivät

Koska maanantain kokemus oli aika tyrmäävä, päädyimme muuttamaan tiistain suunnitelmiamme. Alkuperäinen ideamme oli huiputtaa kokonainen vuorijono eli kolme kaksitonnista, mutta päädyimmekin seuraamaan virallista vaelluspolkua, joka kulki vain enismmäisen huipun (Høgronden, 2118 m) kautta. Huippu oli taas ihan pilvessä, joten ylhäällä kävely kiinnosti muutenkin kuin kilo kiviä. Huipulle vei melkoisen hyvä polku, mutta alas joutui taas vähän taiteilemaan liukkailla kivillä ja nelivedolla.

Oh my god! Kenny pääsi huipulle!

Vesi tulee tunnelista!

Päivän paras osio koitti, kun pääsimme taas pilvien alapuolelle. Kuulimme jo sumuun kalkatusta, ja ihmettelimme, että onko näin korkealla lampaita. No, olihan siellä! Ja lisää tuli vastaan, kun pääsimme alemmas vihreämmille seuduille.

Tämä jengi odotteli vuoroaan, että pääsisi polulle. Me olimme tiellä.

Myös maisemat olivat tyrmäävän upeat! Veikeät vihreät kummut ja vaivaiskoivut olivat kivaa vaihtelua huippujen kivikoille. Vaikka on niissä kivissäkin kyllä oma viehätyksensä. Kaikkein päräyttävin näky tuli vain muutama kilometri ennen illan majapaikkaamme: reitti kulki jyrkälle rinteelle, jonka alla kiemurteli joki ja vastarannalla kohosi seuraavat tunturit. Näky oli päräyttävä!

Ensin näimme veikeitä kumpuja ja monttuja...

Ja sitten aukeni upein näky ikinä laaksoon. Tämä kuva ei tee oikeutta
maisemalle. Olisitte olleet paikalla!

Päräyttävä oli myös uroshirvi, johon törmäsimme vähän ennen Døråselterin mökille saapumistamme. Se taisi olla aika tottunut ihmisiin ja hengeilla mestoilla enemmänkin, koska mökillä oli siitä useampikin valokuva seinällä. Olimme taas perillä vasta virallisen päivällisajan jälkeen, mutta ehdimme kuitenkin syödä enemmän rauhassa kuin maanantaina. Lisäksi jaksoimme vähän venytellä ja lueskellakin vielä suihkun jälkeen ennen kuin uni taas voitti.

Herra hirvi oli hukannut yhden sarven ja kasvatteli uutta. Toivottavasti
sillä irtoaa piparia syksyllä.

Koska reissun teema tuntui olevan "suunnitelmat muuttuvat", havaitsimme aamulla, että alkuperäinen suunniteltu vikan päivän reittimme oli kielletty. Reitin varrella oli villiporoja, ja niillä oli juuri vasoja. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin alkuperäinen suunnitelma olikin ehkä vähän liian pitkä päiväetappi meille, joten reittimuutos ei oikeastaan harmittanut. Lisäksi olimme ihan kyllästyneitä pilvisiin huippuihin ja liukkaisiin kiviin. Kun luvassa oli vielä runsasta sadetta klo 16 aikaan, päätimme luopua viimeisestäkin mahdollisesta kaksitonnisen huiputtamisesta ja kävellä suorinta tietä takaisin Rondvassbun mökille. Itse olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että eräjormaaminen on kivempaa, kun näkee, minne on menossa. Sumu on aika tylsää katseltavaa, vaikka on sumuisessa kivikkomaisemassakin jotain taideleffamaista hienoutta. Keskiviikkona pilvet olivat aika matalalla, ja saimme kävellä aika pitkään pilvessä, vaikka kävimme korkeimmillaan vain reilussa 1600 metrissä. Maisema oli jännä, ja sanoinkin Supersuunnistajalle, että voisin kuvitella jollain vieraalla elinkelpoisella planeetalla olevan juuri sellaista. Ehkä vähän vähemmän jäkälää vaan.

Tämä joki oli virrannut tässä jo jonkin aikaa.

Tyyni Rondvattnet - ja meillä enää vähän matkaa jäljellä

Ekalta möksältä eli Rondvassbylta sai vuokrata maastopyöriä, joilla sai polkea 6 km päähän parkkipaikalle. Eli saman reitin, minkä sunnuntaina kävelimme. Koska olimme patikoineet jo ihan tarpeeksi, ajattelimme, että pyöräily voisi olla vaihteeksi kivaa. Lisäksi koetimme ehtiä sateen alta pois. Toki meidän tuurillamme pääsimme pyöräilemään juuri luvatun saderintaman läpi. Pyöräparkista oli vielä neljän kilometrin patikka hotellillemme Rondane Spalle. Alamäki alkoi tässä vaiheessa tuntua reisien lisäksi myös jalkapohjissa. Onneksi matkalla näkyi taas paljon söpöjä lampaita, niin ihan koko aikaa ei tarvinnut keskittyä kipeisiin koipiinsa.

Ihanaa, kun saa kohta istua 6 km!

Varokaa lampaita!

Hauska reissu oli! Sää olisi toki voinut olla vähän parempi, mutta Rondanessa taitaa sataa aina paljon, kun Atlantilta tulevat pilvet nousevat tunturien kohdalla ylös. Seuraavan kerran, kun lähden Norjaan, niin suunnittelen reitilleni kyllä vähän vähemmän huippuja ja enemmän vihreitä seutuja. Puurajan tietämillä on kivointa, koska siellä ei ole ötököitä, mutta maisemat ovat todella kauniita.

Koska lammaskuvia ei voi koskaan olla liikaa!

Hulluja nuo norjalaiset - eli vaellustarina osa 1

Ei voi muuta sanoa, kuin  että kovat oli tytöllä luulot, kun vaellusreittiä suunnitteli. Rondanen vaelluksestamme tuli nimittäin kuin meidän perheen tyypillinen rogaining: ensin poiketaan suunnitelmasta ja ahnehditaan liikaa ja sitten on pakko karsia, kun ei ehditä kaikkea suunniteltua. Ei sitten saatu kasaan tavoiteltua seitsämää huippua. Mutta kai sekin on eräänlainen saavutus, että yhtenäkään päivänä ei toimittu suunnitelman mukaan (tai matkustuspäivinä kyllä, mutta niitä ei lasketa)? :D

Bää! Tervetuloa majoittumaan!

Sunnuntai oli lähinnä matkustuspäivä, joka tuli vietettyä lähinnä lentokoneessa ja bussissa. Pääsimme sentään iltapäivällä kävelemään reilut 6 km bussin päättäriltä ensimmäiselle vuoristomökille. Sää oli aivan ihanan aurinkoinen (ja tämä olikin sitten koko reissun ainoa aurinkoinen päivä). Kävimme vielä mökile päästyämme käppäilemässä vähän mökin ympäristössä katselemassa lampaita ja pientä vesiputousta. Päivällinen tarjoiltiin klo 19, minkä jälkeen katselimme vielä vähän karttaa. Supersuunnistaja lueskeli myös norjankielistä kirjaa reiteistä, ja alkoi himoita Storrondenin (2138 m) huiputtamista. Kirjan mukaan Storrondenilta pystyi laskeutumaan sen ja Rondslottetin väliseen satulaan. Mikään kartta, nettisivu tai lehtijuttu ei ollut asiasta samaa mieltä. Mutta hei, kyllähän ME nyt siihen pystyisimme!

Rondvassbun mökillä oli myös komea kisu!

Ensimmäinen yösijamme reitiltä kuvattuna

Maanantaiaamu valkeni vielä ihan nättinä. Alkuperäinen suunnitelmamme oli tosiaan ollut kävellä seuraavalle mökille virallista reittiä kahden huipun (Vinjeronden 2044 m ja Rondslottet 2178 m) kautta. Reittikuvauksissa tälle matkalle annettiin aika-arvioksi 10 tuntia, mikä meistä tuntui aika paljolta. Sovimme, että päätämme Storrondenin ja Vinjerondenin reittien risteyksessä, mitä teemme. Koska risteyksessä ei vielä satanut ja oli ihan kiva t-paitakeli, päätimme lähteä huiputtamaan Storrondenia. Eihän siinä nyt voi kauaa nokka tuhista. Eipä!

Lisää lampaita alkutaipaleella

Kaikki huiput olivat pilvien peitossa ja aika pian risteyksen jälkeen alkoi sataa. Vedimme siis sadetakkia päälle ja jatkoimme matkaa. Vähän ennen huippua sade muutti olomuotoaan vedestä rakeiksi. Sweet! Onneksi rakeet olivat pieniä, niin ne eivät juuri sattuneet. Raekuuro kesti onneksi vain hetken, ja huipulla tuli taas ihan vaan vettä.

Supersuunnistaja pilvessä. Tässä vaiheessa sää oli vielä hyvä.

Huiputtaminen oli hieman latteahko elämys, koska olimme kokonaan pilvessä, eikä maisemia näkynyt mihinkään suuntaan. Oli vain lunta ja märkiä kiviä. Ja ne märät kivet olivat muuten aika liukkaita, kun lähdimme könyämään alas kahden jyrkänteen välistä kaistaletta kohti Vinjerondenin ja Storrondenin välistä satulaa, Etenimme alaspäin noin tunnin kilometrivauhtia. Sade luonnollisesti loppui, kun rinne alkoi loiventua, ja takaisin viralliselle polulle päästessämme alkoivat kivetkin olla taas kuivia.

Pics or didn't happen!

Supersuunnistajan posessa tulee paremmin
esille huipulla vallinnut kiva kesäsää.

Pidimme satulassa pienen tauon, ja lähdimme sitten huiputtamaan Vinjerondenia. Nousu oli aika kova ja jyrkempi kuin edellinen: osaan matkasta tarvittiin nelivetoakin. Meno oli silti helpompaa kuin Storrondenin nousu, koska sää oli taas poutainen ja polkukin tavallaan selkeämpi. Meitä vastaan tuli norjalainen perhe, joka oli lähtenyt mökiltä meidän kanssamme samaan aikaan. He olivat ilmeisesti käyneet huiputtamassa Rondslottetin ja olivat palaamassa takaisin Rondvassbuhun. Perheen alakouluikäiset lapset tulivat rinnettä alas iloisesti rupatellen. Minä katselin heitä epäuskoisena huohottaessani rinnettä ylös viimeisilllä voimillani. Vinjerondenin huipulla meille kävi mäihä, ja pilviverho kaikkosi hetkeksi. Näimme siis jopa maisemia!

Sinne vaan! Kyllä siellä kohta taas jotain näkee!

Meikäläinen pullatauolla ja takana Storrondenin alastulorinne

Huipulla ei huvittanut taukoilla kauaa, koska pysähtyessä tuli nopeasti kylmä. Jatkoimme siis heti huiputuskuvien jälkeen matkaa seuraavaan satulaan ja kohti Rondslottetia. Laskua ei onneksi tullut kuin reilu sata metriä: reidet alkoivat olla jo todella hapoilla. Rondslottetin nousu meni taas osittain nelivedolla. Siinä puuskutellessa katselin, kun taas eräs kreisi norjalainen kersa liisi ohitsemme isänsä kanssa. Perustelin tahtia sillä, että vain isällä oli reppu ja sekin huomattavasti pienempi kuin meidän kantamuksemme. Olisi ehkä kannattanut olla hidas suomalainen, koska isän ja pojan jo lähdettyä huipulta takaisin alas, Rondslottetillakin kävi peikkomainen flaksi ja pilviverho repesi hetkeksi. Vau!

Päivän jos ei parhaat niin parhaiten näkyvät maisemat olivat Vinjerondenilla

Alas könyäminen oli taas erittäin rankkaa ja erittäin hidasta reitin ollessa pelkkää liukasta kiveä. Näimme edellämme muita retkeilijöitä ja huomasimme heidän poikkeavan polulta lumiselle kohdalle, mistä sulempaan aikaan virtaa varmaan joki. Kun pääsimme itse alemmas ja lumen reunaan, huomasimme, että ihmiset olivat laskeneet alas pyllymäkeä! Siis aivan sairaan hyvä idea! Housuthan siinä puuhassa kastuivat, mutta pääsimme hetkessä alas monta sataa metriä ja voitimme ajassa varmaan puoli tuntia. Tämä tuli tarpeeseen, koska Storrondenin huiputuksen takia päivä oli venymässä todella pitkäksi.

Huipulla ollaan! Onneksi tiedettiin ilman kylttiäkin, minne ollaan
menossa. Taustalla norjalainen superlapsi isineen.

Pyllymäen jälkeen meillä oli vielä patikoitavaa lähes kymmenen kilometriä. Olimme olleet vähän hölmöjä, emmekä olleet tehneet aamulla mökillä mukaamme eväsleipiä, koska luulimme selviävämme pähkinöillä ja suklaalla. Energiatasot alkoivat kuitenkin laskea, ja kun niskaamme tuli vielä rankkasade, lopahtivat fiilikset entisestään. Minä aloin lisäksi pelätä, että mökki olisi jo ihan täynnä emmekä ehtisi perille ennen respan sulkemista. Olimme kuitenkin perillä Bjørnhollian mökillä vihdoin kymmenen aikaan illalla (eli tunti ennen respan sulkemista) litimärkinä, nälkäisinä ja kuolemanväsyneinä. Söimme salamannopeasti ja juoksimme kuivaushuoneen ja suihkun kautta pikapikaa pehkuihin.

Rondslottet ja hetken kestänyt selkeä sääikkuna

Pakko todeta, että nostan kyllä hattua norjalaisille eräjormille ja varsinkin niille lapsille. Alakouluikäiset penskat painoivat tuntureilla oikealta ja vasemmalta ohi iloisesti lallatellen. Mutta ei kai se ole ihme, kun tuossa maassa mäkien kävely taitaa olla ihan normisettiä. Meidän seurueeseemme kuului kuitenkin lakeuksien kasvatti ja toinen vielä huonokuntoisempi mölli. ;)

Vasemmalla näkyy meidän pyllymäkemme loppu

Kerron loppureissusta toisessa postauksessa huomenna, koska ensimmäisen päivänkin tarinasta tuli jo ihan liian pitkä. En minäkään tätä jaksaisi lukea.

Loppuun vielä kuva ekan päivän reitin loppupuolelta, että saadaan postaukseen
vähän väriäkin.

Rykäsin ja kohta lähden Norjaan

Tänään aamulla Oittaan uimarannalla järjestettiin Rykäsy eli meidän triathlonseuran oma harjoituskilpailu. Rykäsy on suunnilleen sprintti, mutta esimerkiksi tänään pyöräily oli noin 21 km ja juoksukin oli vähän yli 5 km, että saatiin vielä yksi kiva ylämäki mukaan reitille. :)

Minä olin kisapaikalla aika vähän ennen starttia, koska kävin heittämässä Supersuunnistajan Pirttimäkeen polkujuoksemaan Bodom trailin reittiä. Yritin kyllä yllytää häntä mukaan rykäsyyn, mutta herra ei ole elämässään vielä siinä vaiheessa, että tajuaisi, että kyllä ennen juoksua kannattaa uida ja pyöräillä. Joskus hän tekee sitä vain puolivahingossa. Ehdin sentään pukea märkkärin rauhassa päälleni ja kuulla, että Bodomilla on kova aallokko. No, hienoa. En ollutkaan ennen uinut aallokossa, joten kai sitäkin on ihan hyvä joskus teenata. Lämmittely sen sijaan on ihan yliarvostettua.

Vaihtopaikalla oli suorat rivit kuin oikeissa kisoissa konsanaan.
(kuva. Henna Kuittinen)

Kun meille oli selitetty kisan kulku ja kaikki jo selitetyt asiat oli kyselty uudelleen, pääsimme vihdoin starttaamaan. Ja se aallokko oli kyllä aika jännä. Ei se hengittelyä mitenkään haitannut, mutta varsinkin vastatuuleen uidessa aallot heiluttelivat sen verran paljon, että meinasi tulla hassu olo. Suunnistuskin meni vähän miten sattuu, koska en nähnyt poijuja. Uintireittimme oli perinteisen kolmion sijaan edestakainen suora linja, ja minä meinasin vähän ennen kääntöpoijua uida päin vastaantulevaa uimaria, kun ajauduin vähän liikaa oikealle. Hupsista. Takaisin rantaan uiminen oli onneksi helpompaa, kun pystyi uimaan vähän niin kuin plaanissa ja rantakin oli helpommin havaittavissa kuin pieni poiju.

Lähtö paukahti ja kaikki säntäsivät veteen (kuva: Jarkko Koivunen)

Jos järvellä oli "mäkiä", niin oli niitä sitten pyöräreitilläkin. Tämä ei tosin tullut minulle yllätyksenä, koska pyöräreitti kulki minun tutuissa lenkkimaastoissani. Alkuviikon juoksentelut ja mäkitreenit vain painoivat jaloissa, enkä ollut mitenkään kovin vauhdikas. Ja sama meininki jatkui juoksussakin. Onneksi sain kuitenkin ihan oman tsempparin matkaan, koska Supersuunnistaja oli juossut jo polkulenkkinsä ja hölkötellyt Pirttimäetä Oittaalle. Hän tuli minua vastaan ihan juoksuosuuden alussa ja juoksi sitten seuranani tsempaten minua niin myötä- kuin vastamäessä - kuten kunnon kumppanin kuuluukin.

Sain myös vähän juoksuvalmennusta, kun Ääsääs tsekkaili juoksuasentoani. Kuulemma käteni heiluvat liikaa sivulta sivulle, kun niiden pitäisi liikkua edestä taakse. Eli ranteita ei saisi pitää vartalon edessä vaan käsiä pitäisi vähän avata. Silloin voima kohdistuu oikeaan suuntaan ja tulee juostua tosi lujaa. Pitänee jatkossa kiinnittää enemmän huomiota käsiin, kun olen saanut nyt lantion asennon ja askelluksenkin melkein kohdilleen, eikä niitä tarvitse ajatella koko ajan.

Seurakaveri C lähti ongelle, kun edessä näyttäisi olevan kalaparvi :)
(kuva: Jarkko Koivunen)

Vikalla kilometrilla minun kanssani samassa uimaryhmässä uiva E juoksi minut kiinni ja ohi. Meille kehkeytyikin varsin hieno loppusuorakamppailu. Valitettavasti minä hävisin sen, koska olin oikeasti vähän jumissa ja voimaton, eikä ihan tautista loppukiriä enää irronnut. Mutta tämä olikin vain treeni, niin ei sillä ole kamalasti väliä.

Pitäisi painella kohta puolin yöpuulle, koska meillä on huomenna aamulla aikainen nousu. Lähdemme Norjaan eräjormaamaan Rondanen kansallispuistoon neljäksi päiväksi. Eli ensi viikonloppuna luvassa on varmaan kuvatykitystä tuntureista. Siihen asti blogissa on hiljaista. Hyvää kesälomaa muillekin lomailijoille ja työn iloa lopuille!

Oman elämäni George Lucas

Kuten taannoin mainostin, niin meidän firmamme sponssailee Levillä tapahtuvaa hyvän mielen kuntoskabaa nimeltä Arctic Challenge. Kisa järjestetään Levitunturin ympäristössä. 10 km reitti kulkee tunturimaastossa, jonka varrella suoritetaan 10 haastetta eli Challengea. Luvassa on ylämäkeä, suota, kivikkoa, vettä ja vaikka mitä! Sponssisoppariin kuului 20 edustuspaikkaa kisassa, joten meidän firma lähtee kuun lopussa Leville isolla köörillä.

Minusta tuli puolivahingossa reissun järkkääjä, ja olen lentojen ja majoitusten hommaamisen lomassa autellut markkinointipäällikköämme Challengeen liittyvissä jutuissa. Hauskinta on ollut leikkiä Hollywoodia ja tehdä leffoja. Ensin tarkoituksena oli tehdä vain yksi "Hei, tulkaa mukaan!" -video, jonka minä lupasin pistää kasaan, ksoka minusta on hauskaa leikkiä Movie Makerilla. Innostuin sitten vähän  kikkailemaan myös sporttikamerallani, kun vedimme viime ja tällä viikolla yhteislenkkejä. Ja lopputuloksena olikin siten trilogia.

Ja tässäpä leffat ovat! Kuten huomaatte, minulla on piilevän ohjaajalahjakkuuden lisäksi myös luonnenäyttelijän taitoja. Myös leffojen leikkauksesta ja äänisuunnittelusta vastaa yours truly. Musiikkia en ole sentään itse säveltänyt, vaan lainannut luvan kanssa ruåtsalaisilta. Tokassa videossa on taustalla viime syksyn get togetheria varten tehty HiQ Anthem ja kahdessa muussa videossa on erään markkinointivideon taustamusat.

Mulla on oikeastaan hirveä hinku tehdä lisää leffoja. Haluaisin tehdä "oikean" polkujuoksuleffan enkä kuvata pelkästään omaa pärstääni. Minulla on tähän jo vähän visiotakin. Pitää vaan löytää jostain aikaa ja huijata ainakin Supersuunnistaja mukaan näyttelijäkaartiin. Ja älkää peljätkö! Mun seuraavaan leffaan ei tule mitään Jar-Jar Binksejä. Jos sellaista nyt ylipäätään tulee.

Kesäinen parisuhdeurheilupäivä

Miksi mennä kesähelteellä biitsille tai terdelle, kun voi...

... ryömiä suossa?

... juosta pätsikuumalla avohakkuuaukealla paarmoja karkuun?

... ylittää puron Finnfoam-lautalla?

... taluttaa polkupyörää ryteikössä?

... uida sillan alle kumipatjan kanssa?

... MULTISPORTATA? :)

Kisaan lähti Suomen teipatuin urheilija :)

Eli taas mentiin meidän perheen parisuhdeurheilulajia, kun osallistuimme Supersuunnistajan kanssa Summer Challenge 2015 -kisaan. Eräällä tavalla tämän kisan myötä ympyrä sulkeutui, koska meidän ihka ensimmäinen yhteinen kisamme eli vuoden 2012 X-Kaato käytiin samoissa maisemissa Vihdin korpimailla. Sen lisäksi, että oli vähemmän pimeää ja kylmää, niin me myös tiesimme paremmin, mitä olemme tekemässä. Ja voisi ehkä sanoa, että olemme myös parempi tiimi: tuolloin kun olimme tunteneet vasta noin viisi viikkoa.

Suunnittelin niin ahkerasti reittejä, että tiputin tussinkin tuonne lautojen rakoon. Sinne jäi.

Tosin kommelluksilta ei taaskaan vältytty: minä sain suunnitella reitin ihan itsekseni, koska Supersuunnistaja unohti pyöräilykenkänsä kotiin, ja lähti hakemaan niitä, kun minä menin ilmottautumaan. Emme muistaneet ottaa mukaan myöskään tärkeintä asettamme eli kuminauhaa, jolla Ääsääs yleensä vetää minua perässään juoksuosuuksilla. Ehkä siksi meille tuli lopussa vähän kiire, emmekä ehtineet ihan 7 tunnin tavoiteaikaan.

Prologillakin löytyi vihdoin rastilippu!

Mutta ennen kuin mennään lopputuloksiin, niin kerrotaan nyt muutama sananen itse kilpailusta. Kisa oli hauskasti rytmitetty. Ikinä mitään lajia ei ollut kerralla kovin pitkälti, vaan questit ja juoksuosuudet osuivat tasaisesti aina muutaman fillarirastin välein, mikä toi tekemiseen ihan kivaa vaihtelua. Haittapuolena tässä oli se, että en saanut ohjelmoitua multisportia Garminiini, koska siitä loppuivat lajipaikat (10 kpl) kesken. Vedin siis koko setin yhtenä treeninä, ja koetin vain muistaa painella lajin vaihteluissa väliaikoja.

Ääsääs halusi jäädä suunnistajatyttöjen peesiin. Olikohan kivat maisemat?

Järjestäjät olivat nähneet vaivaa questien kanssa, ja ne olivatkin todella kivoja. Kisa alkoi hipsunhauskalla prologilla, missä lähimetsään oli piilotettu todella monta rastia, joita piti käydä hakemassa pois metsästä. Jippona oli, että kullakin rastipisteellä oli vain yksi noudettava lippulappu per sarja, joten hitaammat joukkueet vetivät ensin lähirasteilla tyhjiä arpoja. Niin kävi meillekin ennen kuin Supersuunnistaja supersuunnisti meidät vähän kauempana olevaan nurkkaan, mistä saimmekin napattua tarvittavat 2 rastia toisen sekajoukkueen nenän edestä.

Questilla oli suo, ura ja Ääsääs.

Parin fillarirastin jälkeen oli vuorossa quest, joka oli "noin 800 m juoksu". Eipä siinä mitään, mutta kyseinen juoksu tapahtui suossa. Voitte arvata, että meidän (tai siis minun) etenemisemme ei ollut mitenkään kovin lennokasta ja vauhdikasta. Tässä vaiheessa oli ehtinyt tosin tulla jo aika kuuma, joten varsinkin naamioverkon ali ryömiminen tuli vilvoittavana elementtinä oikein sopivaan rakoon.

Suossa piti myös vähän ryömiä, että pääsi leimaamaan.

Seuraava juoksuosuus oli joulukuusifarmilla, missä edelliseltä rastilta sai aina vinkin seuraavalle, ja aluetta juostiin ristiin rastiin. Muuten se osio olisi ehkä ollut vähän tylsä, mutta vaihtelua toi maailman siistein Finnfoam-lossi. Toiset eivät hallinneet vesistön ylitystä aivan suvereenisti, mutta minut oli kuin luotu lautalle: vedin sille molemmilla kerroilla pesäpallohenkiset syöksyt ja sain hienot vauhdit vastarannalle asti. Kaikki ovat hyviä jossain.

Huono taktiikka ja lopputulos

Paljon parempi taktiikka

Quest numero kolme oli polkujuoksua kauniissa maisemissa upeiden jyrkänteiden luona. Lenkillä oli yksi rasti, missä luki sana. Ja se sana piti käydä lukemassa ja kertoa kiekan jälkeen questin vetäjälle. Koska meillä ei ollut the kuminauhaa mukana, sain minä kerrankin juosta edellä ja määrätä nopeuden. Ei se huima ollut, mutta oli se sentään juoksua. Questin jälkeen teimme vähän huonon reittivalinnan, ja jouduimme kyntämään pyörinemme keskellä metsää. Isoja teitä olisi päässyt varmaan nopeammin, vaikka se reitti kiersikin aikalailla. Meillä varsinkin pyöräily tuntui olevan lauantaina tosi vahva laji, joten siksikin olisi kannattanut valita baana. Tulin muuten tosi iloiseksi, kun yhden ohittamamme joukkueen toinen jäsen kehui meidän polkuvauhtiamme: he ohittivat meidät juoksuosuuksilla ja me aina poljimme heidät kiinni - kunnes jumituimme sinne skuttaan.

Mennään niin lujaa, että tie vain pöllyää!

Neljäs quest oli ehkä kaikista hauskin: rannassa oli kasa Finnfoam-lauttoja sekä pelastusliivejä, ja tehtävänä oli päästä polkupyörien kanssa vastarannalle. Ei kun fillarit lautalle ja uimaan. Totesimme pian, että rinulin potku toimi paremmin kuin vaparipotku. Lisäksi käytimme molemmat toista kättä uimiseen. Tämä taisi olla meille oikein hyvä laji, koska menimme vedessä yhden parin ohi ja saavutimme useampaa edellä mennyttä.

Meikä kirmaa kohti avohakkuualuetta kuin Ingalsin Laura

Pääsimme melontaosuudelle vain sekunteja ennen cut offia. Hyvä niin, koska melonnan lomassa oli aivan huippuhauska quest: rastilta piti uida itse puhallettujen kumipatjojen kanssa toiselle rastille, missä suoritettiin pieni laskeutumistehtävä sillalta veteen. Tämän jälkeen sai uida takaisin kajakeille ja meloa pois. Kun pääsimme melonnassa rantaan, tuli kisa-aika täyteen, vaikka melonta olikin sujunut minun mielestäni aika hyvin. Ainakin se sujui tuhottoman paljon paremmin kuin X-Kaadossa 2012. ;)

Nyt tarkkana, ettei vajoa fillari pohjaan!

Maalissa olimme 10 minuuttia maksimiajan jälkeen, mutta pienen FB- ja sähköpostiurputtamisen jälkeen saimme kuitenkin tuloksen. Mielestämme tulokset eivät vieläkään ole ihan oikein, mutta ehkä ne korjataan vielä toisen kerran. Pääasia, ettei tullut hylsyä!

Keskustelimme heti kisan jälkeen mahdollisesta osallistumisesta tämän vuoden X-kaatoon, mutta minä käskin kysyä uudelleen sitten, kun olen palautunut kunnolla. :)

PÄIVITYS 8.7.2015: Vihdoin tulokset saatiin korjattua ja me olemme oikeutetulla kolmanneksi viimeisellä sijalla eli 8/11. Kyllä kannatti urputtaa! :)

Sikafarmari Espoosta

Kirjoittelin taannoin, kuinka minua ahdistaa käyttää maitotuotteita. Lihan tai kananmunien syöminen taas ei ahdista minua ollenkaan. Tämä siksi, että niiden kanssa on paljon helpompaa tehdä eettisesti kestäviä valintoja. Tai helppoa ja helppoa: vaivaa kyllä joutuu näkemään enemmän kuin lähi-Alepassa pyrähäminen vaatii, mutta tietoa ja valinnan mahdollisuuksia on tarjolla paljon enemmän kuin maitotuotteiden kanssa. Oikeutta eläimille ja muut hihhulit pitävät kyllä huolen sopivasti valikoiduilla matskuillaan, että jokainen kuluttaja tietää, että sian ja broilerin elämä ei ole ihan kivaa. Jos muuten kiinnostaa vähän vähemmän asenteellinen info asiasta, niin suosittelen taas kerran henkilökohtaista raamattuani eli Elina Karjalaisen kirjaa (ja blogia) Syötäväksi kasvatetut.

Mutta tosiaan minä koen lihan ja munien eettisen kuluttamisen helpoksi. Minä nimittäin harvemmin ostan niitä kaupasta. Lihaa en edes osta kovin usein, vaan ennemminkin raijaan sitä Pohjanmaalta kylmälaukussa omaan pakastimeen. Supersuunnistaja käy siellä syksyisin joka toinen viikonloppu tuijottamassa metsänreunaa. Silloin tällöin hän saattaa siinä sivussa myös ampua hirven. Me saamme siksi joka talvi noin 40 kg hirvenlihaa, ja kahden hengen taloudessa siitä riittää purtavaa pitkäksi aikaa - ja liikenee niistä vielä kiitoksia kissanhoitajillekin. Joo, kandee ruokkia meidän karvahanureita. Saat palkkioksi paistin.

Ääsääsin eka kaato ikinä. Se on suomalaista lähiruokaa!

Mistä minä sitten ostan lihaa, jos ostan? Suoraan tuottajilta lähinnä. Olen ostanut lammasta ja sikaa esimerkiksi Perkkiön tilalta. Myös Kalliomäen tilan tuotteita on tullut nautittua. (Kalliomäen nuori isäntä on muuten todella komea ja mukava nuorimies - siinä lisämotivaattori heillä asiointiin. :D)  

Viimeisin tempaukseni oli ostaa kokonainen Vaahteramäen aittapossu. Vaahteramäen tila hankkii minulle ja vajaalle sadalle muulle omat kesäpossut, jotka saavat elää onnellista sikapossun elämää, ulkoilla niin paljon kuin huvittaa ja tehdä sikamaisia juttuja aina jonnekin marraskuun lopulle asti. Ja sitten Griseknoen pannaan lihoiksi ja siitä tulee minun joulukinkkuni (ja pikkasen eli n. 80 kg muuta särvintä). Hauska sivujuonne tässä kuviossa on, että että jos mulla on oma sika, sitä ei voi teurastaa lihaksi ilman alkutuottajastatusta. Eli se on pakko kuljettaa teurastamoon, mikä on sikapossulle toki aina vähän stressaavaa hommaa. Aittapossuyrittäjä Mikko sitten keksi, että mitäpä jos rekisteröidään jokainen Aittapossun omistaja (me siis omistamme jokainen oman sikamme heti alusta asti) alkutuottajaksi. Silloin siat voi kotiteurastaa. Lisäksi jos tilastoihin heilahtaa yhdellä kertaa sata uutta sikafarmaria, lehdistö kiinnostuu takuulla, ja Suomen byrokratiahelvetti saa sekin huomiota. Joten meikäläinen on nyt sitten reilun viikon päästä espoolainen sikafarmari. 

Ryhdyin kesäpuhteiksi alkutuottelemaan sikapossua

Että joo, vähänhän tämä eettinen lihansyöminen paperityötä ja vaivaa vaatii, mutta on se kyllä kaiken vaivan arvoistakin! Jos minua kuitenkin joskus laiskottaa, tilaan lihaa Kotitila.fi:stä. He kantavat ruokani suoraan kotiovelle. Minun täytyy vain osata olla kotona oikeaan aikaan. Sen helpommaksi ei ruoan hankinta voi enää mennä. Kuulun myös kahteen ruokapiiriin, mutta niiden palveluksia en juurikaan ole vielä tarvinnut. Pakastin on koko ajan täynnä!

Kun hankkii koko elukan, saa myös niitä jännempiä osia! Kieli on muuten sairaan hyvää!

Entäs ne munat sitten? Kananmunien kanssa on kaupassakin aika helppoa, koska niille on ainoana eläinkunnan tuotteena kiva kolmiportaiminen järjestelmä, mistä voi kukin sitten valita sopivalla tavalla tuotettua ja omalle kukkarolle passelia munaa. Ja tietoa tuotantotavoistakin on hyvin tarjolla. Mitä nyt virikehäkkikanat pelaavat vähän tennistä paketin kyljessä, mutta pienellä mediakriittisyydellä infoa kyllä löytää. Oletan, että nykyaikana jokainen tietää suunnilleen, mitä eroa on häkkikanalla, lattiakanalla ja luomukanalla. Mutta jos joku ei tiedä, niin tässä on paras näkemäni infograafiesitys aiheesta. Lisäksi siellä sivistetään kansaa mun henkilökohtaisesta suosikistani eli ulkokananmunista. Tuo kuvasetti on ehkä semisti asenteellinen, mutta kuvat kertovat silti paljon. Tässä on sitten sellainen siistitympi ja "virallinen" vertailu, missä kuvituskuvat ovat lähinnä huvittavia. Sellaisen informaatioiskun voisin vielä mainita, että häkkikanan "orsi" on putkea häkin pohjalla ja "pehku" pala muovimattoa. Siksi ne ovat tuossa ekassa setissä (ja minulla) lainausmerkeissä. ja siksi on minun mielestäni ihan ok olla asenteellinen "virike"häkkejä kohtaan.

Tällaisa löytyi Ikean parkkipaikalta

Minä en osta kovinkaan usein munia kaupasta ihan vaan siksi, koska free range -munia ei kovin monesta kaupasta saa. Minä ostan niitä munataksista. Maajussi Mikko Välttilä on muuten sama Mikko, joka teki minusta sikafarmarin. Meillä on aika samanlainen käsitys tuotantoeläinten kohtuullisista oloista. Hänen Friida-munansa ovat ehkä parhaan makuisia munia, mitä olen ikinä maistanut. Taas pitää pienen ihmisen jaksaa mennä lähikaupan sijaan Ikean tai Tokmannin parkkipaikalle, jotta saa munansa. Mutta kun ostaa 90 munaa kerralla, ei hakureissuja tarvitse tehdä liian usein. Jos kiinnostuit munataksista, niin sillekin on tietysti oma Facebook-ryhmä. Ihaninta tässä Friida-kuviossa (maun lisäksi) on se, että nämä munijat eivät päädy turkiseläinten rehuksi, vaan ihmisten ruoaksi. Ostin itse juuri neljä kanaa. Joo, pakastin on täynnä. :)

Yhdessä taannoisessa Internet-mouhussa (joo, just sellaisessa ihanassa) joku sanoi hyvin, että eläinten oikeudet ja eläintensuojelu eivät ole sama asia. Olen ihan samaa mieltä. Minä en ole OE:n jäsen enkä aio ikinä äänestää EOP:a. Voisin jopa sanoa, että minua ei edes kiinnosta eläinten oikeudet - vaan nimenomaan eläintensuojelu. Tuotantoeläimet on jalostettu tuotantoeläimiksi, ja minusta se on ihan ok. Toki maltti pitää pitää mielessä aina eläimiä jalostettaessa - olivat ne sitten koria tai broilereita. Minä olen itse asiassa viime vuosina lisännyt lihansyöntiäni. Ennen elämäni metsästäjää söin viikonloppuisinkin yleensä kasvisruokaa, koska en saanut vaatimuksiani täyttävää lihaa käsiini kovinkaan usein. Nykyään tarjonta on paljon monipuolisempaa muutenkin kuin hirven osalta,joten lihaa tulee hankittua.

Olisipa edes oikeus sopivan kokoiseen laatikkoon!

Nyt huomisen kisakynnet ovat valmiit ja kuivuneet. Lisäksi kissa parkkeerasi juuri näytön eteen. Taidan siis siirtyä hiljalleen yöpuulle ja valmistautumaan huomiseen Summer Challengeen. Viimeksi mouhusta siksisi mielenkiintoinen keskustelu kommenttiboksiin. Olisi kivaa, jos joku jaksaisi nytkin kommentoida ja kertoa omia mietteitään lihansyönnistä ja tuotantoeläimistä.