Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä

Helatorstaina kello helähti soimaan klo 3:30, ja minä pomppasin ylös sängystä noin neljän tunnin yöunien jälkeen. Pakkaaminen meni edellisenä iltana tietysti vähän myöhään, mutta ehdin kuitenkin nukkuakin. Supersuunnistaja väitti joskus, että edellisellä yöllä ennen urheilusuoritusta ei ole niinkään väliä, kunhan sitä edellisenä yönä on tullut nukuttua hyvin. Uskon mielelläni, eikä kokemuskaan riitele tätä teoriaa vastaan.

Pakkailu meni tosiaan vähän myöhään, mutta aamulla kaikki olikin sitten sopivan valmista, ja pääsimme liikkeelle tunnin kuluttua herätyksestä. Me tosiaan: Supersuunnistaja heitti minut lähtöpaikalle ja suuntasi sitten takaisin Espooseen lenkille ja asioilleen. Hämeenlinnassa olimme noin 10 vaille kuusi, koska matkalla piti pysähtyä kerran vessaan ja täyttämään juomapullot. FB:ssä oli tapahtumaan ilmottautuneita yli 20, mutta vain 12 saapui paikalle Hämeen linnalle. Sokerista tehdyt nössöt olivat ilmeisesti jäänet nukkumaan. Ennen lähtöä täytin taskut geeleillä, heitin repun huoltoautoon ja pousailin muiden kanssa muutamassa ryhmäkuvassa. Ja sitten päästiin matkaan! Olen käynnistänyt Garminini näemmä klo 6:13.

Se virallinen before-kuva.

Automatkalla oli vähän tihutellut, mutta sade yltyi sopivasti heti, kun lähdimme liikeelle. Lämpöasteita oli siinä vaiheessa noin kolme. Juttelin vieressäni polkeneen herran kanssa siitä, kuinka sää toi väistämättä mieleen viime juhannuksen - ja kävi ilmi, että hänkin oli ollut Ratareidessä. Mutta ei kai se ihme ole, kun molemmissa tapahtumissa oli teemana pitkän matkan pyöräily.

Sadetta ja kuivat sukat

Alkumatkassa oli hyvin energiaa ja muutenkin meno letkeää, joten sade ei kamalasti haitannut. Toisin kuin viime juhannuksena, olin nyt osannut ottaa mukaan fillarikenkiin myös tuulensuojat, joten varpaitakaan ei palellut kamalasti. Pahiten jäässä olivat sormet, kun hanskat kastuivat kokonaan. Aina, jos pidimme kusitaukoja, aloin kyllä hytistä, mutta uudelleen liikkeelle lähteminen auttoi nopeasti.

Sataa ja noin 3 astetta lämmintä

Eka pidempi ja virallinen tauko oli noin 70 km matkan jälkeen Portaassa. Huoltoautokin saapui paikalle, ja minä vaihdoin päälleni kuivan aluspaidan, hanskat ja sukat, koska sade oli jo lakannut. Laitoin kenkiin myös vesitiiviit sukat, koska kengät olivat aivan litimärät. Pysyivätpähän sukat kuivana. Olo oli kuin uudella ihmisellä, kun palelu loppui kuivien varusteiden myötä.

Tie alkoi kuivua matkan jatkuessa, joten naamalle roiskuvan ravankin määrä väheni huomattavasti. Kun aurinkokin vielä pilkisti pilvien raosta, oli meininki mitä mainiointa.

Munkkikahvit

Portaasta ei ollut Somerolle eli noin puoleen väliin matkalla Turkuun kuin 20-30 km, mitkä hujahtivat todella vaivattomasti. Koska minä olin jo vaihtanut kuivaa päälle, saatoin keskittyä Somerolla tankkaamiseen, juomapullojen täyttöön ja lepäilyyn. Pesin myös kuraisen nassuni. ABC:n munkkirinkilät olivat vielä lämpimiä, ja makunautinto oli aivan taivaallinen.

Tämä munkki on ansaittu!

Se on oikeasti ihan totta, että matka ei tapa vaan vauhti: olimme tähän mennessä polkeneet jo triathlonin puolimatkan fillariosuuden, mutta väittäisin olleeni viime kesänä Tahkolla huomattavasti phemmin naatti kuin Somerolla. Mutta tosiaan meidän matkavauhtimme oli torstaina  Somerolle mentäessä alle 25 km/h, kun Tahkolla olin polkenut melkein kolmeakymppiä. Matka jatkui siis iloisesti.

Tie on jo kuivunut ja taivaalla on outo valoilmiö

Elämäni hirveimmät 16 km ja elämäni pahin keksi

Olin ottanut fillarin tankolaukkuun mukaan banaanilastuja ja suklaapäällysteisiä cashew-pähkinöitä, joita pyrin napostelemaan jatkuvalla syötöllä. Taskussa minulla oli geelejä. Jossain vaiheessa pähkinät ja banskut alkoivat vähän tökkiä, enkä tajunnut imeä geelejäkään tarpeeksi usein, koska niitä oli kuitenkin vähän työlästä kaivaa selkätaskusta. Tämä oli iso virhe: energiani loppuivat totaalisesti jossain Tarvasjoen jälkeen ennen seuraavaa taukopaikkaa eli Auranlaakson ABC:a. Jouduin pyytämään pariin otteeseen, että ajaisimme hiljempaa, koska olin aivan lopussa viimeiset 16 km ennen Absia. Tiedän kilometrimäärän tarkkaan, koska tuijotin koko ajan Garminini näyttöä. Muistin taukopaikan koittavan noin 170 km kohdalla, ja minä odotin taukoa kuin kuuta nousevaa, Oli muuten helvetin pitkiä kilomtreja!

Härkiä härkätiellä. Ja yksi härkäpää.

Supersuunnistaja oli uhannut tulevansa Turkuun kysymään, haluanko vielä jatkaa, ja hän olikin jo Auranlaaksossa odottelemassa, kun saavuimme tauolle. Sain oikein henkilökohtaista huoltoa, mikä oli ihan iloinen asia, koska olin todella surkeassa jamassa. Vieläkään ei tehnyt mieli syödä mitään, mutta pakotin itseni puputtamaan yhden sämpylän ja ison suklaakeksin. Varsinkin keksi tökki todella pahasti, koska se oli liian samanhenkinen niiden kamalien cashew-pähkinöiden kanssa. Mutta niin se olo vaan helpotti, kun sain energiaa, ja matka Turun linnalle sujuikin taas ihan kivasti.

Linna

Turun linnalla pidimme taas taukoa: olimmehan sentään puolivälissä reissua ja linnalla piti ottaa vähän fotoja. Lisäksi yksi seurueesta jäi tässä vaiheessa pois kyydistä ja jatkoi matkaa itsekseen kohti Tammisaaressa sijaitsevaa kesämökkiään ja toinen idean isistä hyppäsi huoltoauton kyytiin, koska hänen jalkansa kramppasivat pahasti. Kaksi muuta sankaria oli jättäytynyt pois kyydistä jo aiemmin.

jee! Täällä ollaan!

Supersuunnistaja toi linnalle minulle sipsiä, koska en ollut ehtinyt ABC:lla tankata vielä ihan riittävästi. Ahmin varmaan puoli purkillista Pringlesejä yhdeltä seisomalta, eikä suola kamalasti maistunut. ;) Auranlaaksossa olin pahasti aikeissa luovuttaa Turkuun, mutta sipsit saivat tsempattua minut kuitenkin jatkamaan. Päätin polkea etapin kerrallaan ja jaksaa ainakin takaisin Tarvasjoen Seolle. Sitä paitsi 188 km ei vaan ollut vielä tarpeeksi vastaamaan kaikkea sitä leuhutusta, mitä olin ennen torstaita harrastanut.

Tarvasjoelle saavuimme kuusi minuuttia Seon sulkemisen jälkeen. Onneksi Supersuunnistaja ajeli nyt samaa reittiä takaisin Hämeenlinnaan kuin mekin, joten minä sain henkilökohtaisen huoltoauton paikalle. Muut saattoivat käydä Tarvasjoella vain puskapissalla, mutta minä tankkasin naamariin sipsiä, minkä kerkesin. Olo oli ihan ok, joten päätin tehdä uuden henkilökohtaisen matkaennätykseni ja jatkaa Somerolle. siellä kilsoja olisi mittarissa yli 270, mikä olisi enemmän kuin viime kesän Ratareiden 252 km.

Virallinen ryhmäkuva Turussa.

Tästä lähtien kaikki olikin sitten kotiin päin

Meillä oli mennessä vastatuulta, ja pääsimme onneksi ajamaan paluumatkalla myötätuuleen. Ei, kuulkaas, haitannut yhtään! Mennessä matkavauhtimme oli 23,5 km/h ja paluumatkalla 28,5 km/h, vaikka matka alkoikin jo painaa. Mutta pääsimmepä nopeammin aina seuraavalle tauollekin! Ihanaa!

Turusta lähdettäessä tuli havaittua sellainen nykyään niin trendikäs kuplajuttu: muut pyöräilijät olivat huomattavasti pienemmiltä paikkakunnilta kuin minä ja tottuneet polkemaan maanteillä eivätkä kaupungissa. Osa oli aivan kauhuissaan Aurajoen rannan kävelykadulla, mutta minusta kävelijöiden seassa polkeminen oli ihan normaalia. Kävimme myös keskustelua siitä, että ajammeko vilkkaasti liikennöidyn nelikaistaisen tien reunassa vai vieressä kulkevalla pyörätiellä. Minä kannatin pyörätietä ihan jo siksi, etten meinannut kehdata polkea autojen seassa - minulla kun on ihan tarpeeksi kokemusta autoilijoiden pyhästä vihasta maantiepyöräilijöitä kohtaan. Se on kai osa sitä espoolaista kuplaa. Pääsimme kuitenkin suunnilleen kaikkia tyydyttävään kompromissiratkaisuun ja poljimme pyörätiellä aina, kun se kulki oikealla puolella tietä. Oli kyllä ihan kivaa päästä pois kaupungista, kun ei tarvinnut enää irroitella kenkää klossista 100 metrin välein liikennevaloissa.

Elämäni toiseksi synkimmät 15 km

Olin lisännyt tankolaukkuuni Seolla banaanilastuja ja vähentänyt sieltä niitä kamalia cashew-pähkinöitä. Lisäksi otin tietoisen riskin ja otin mukaan Power Barin geelikarkkeja, jotka olivat kyllä mukavan kirpsakan makuisia, mutta aiheuttavat minulle joskus vähän vatsavaivoja. Olin ottanut opikseni edellisestä energiavajeesta ja napsin nameja ja geelejä viiden minuutin välein. Tämä ei kuitenkaan paljoa lohduttanut, koska energia ei tainnut imeytyä tässä vaiheessa enää ihan optimaalisesti. Ja taas ennen ABC-huoltamoa uitiin syvissä vesissä. Absin kirous tai jotain... Kun keltainen torni jo näkyi, nousi minulla jopa oksennus suuhun. Nielaisin.

Meikäläisen torstain teema taisi olla pelastava peruna: ostin ABC:lla kokiksen ja ranut, jotka upposivat yllättävän hyvin. Ja vaikka olin ennen taukoa ollut ihan varma, että keskeytän, huomasin kuitenkin täyttäväni ABC.lla juomapullojani, tunkevani taskuni täyteen geelejä ja vaihtavani ne kamalat pähkinät ja banaanilastut salmiakkikarkkeihin. Mutta hei! Jäljellä oli enää alle 90 km!

Pimeä laskeutuu

Pidimme vielä yhden pidemmän tauon, kun virallinen huoltoauto ehti meitä vastaan. Tällä tauolla lisättiin vaatetta päälle ja viriteltiin fillareihin valoja. Minäkin virittelin omat valoni paikalleen, mutten laittanut niitä vielä päälle. Olisi ehkä kannattanut, koska seuraavalla kusitauolla huomasin, että otsalampustani oli paristo loppu ja takavalon pidikkeen onnistuin katkaisemaan, kun yritin kytkeä sitä päälle. Onneksi tuli otettua ne kantoon. Mukavahan se on turhaa tavaraa kannella.

Kaikilla meistä ei ollut valoja, mutta onneksi liikenne oli iltasella minimaalista. Edes kymppitiellä ei mennyt kovin montaa autoa ohitsemme. Tämä oli ihan jees, koska siinä vaiheessa oli jo todella pimeää. Useimmin meidän ohitsemme taisi ajaa Supersuunnistaja, joka odotteli meitä aina välillä tien varressa.

Aurinko alkaa laskea

Energiamielessä oloni oli loppureissun ihan hyvä, mutta auringon laskettua fiilikset alkoivat muuten vaan laskea. Onneksi matkaa oli siinä vaiheessa enää noin 50 km, joten sen pystyi psyykkaamaan itselleen kohtalaisen helposti. Tunnelmat eivät olleet mitenkään hilpeät, mutta eivät ne nyt aivan kamalatkaan olleet. Lähinnä alkoi kyllästyttää. Pelkäsin koko ajan uutta energiavajetta ja seinää, ja tuuppasin geeliä ja karkkia naamariin minkä kerkisin, vaikka ei tehnyt kumpaakaan yhtään mieli. Ja jos en ollut hiljaa, käyttäydyin kuin kakara auton takapenkillä ja kyselin, että onko vielä pitkä matka. Suurimman aikaa olin kyllä hiljaa ja keskityin vain pysymään peesissä.

Maali

Katuvalot! Mikä ihana näky! Toinen yhtä ihana näky oli Hämeenlinnan kyltti. Viimeiset urbaanit kilometrit tuntuivat kyllä hiton pitkille, ja jokaisen käännöksen jälkeen toivoin näkeväni jo Hämeen linnan. En tiedä, millaisen kunniakierroksen me Hämeenlinnassa oikein teimme, mutta matka ei tuntunut loppuvan koskaan! Ja Garminkin alkoi valittaa loppuvaa akkua.

Mutta niin se linna sieltä viimein tuli, ja minä saatoin vihdoin lopettaa polkemisen. Ihan emme ehtineet saman vuorokauden puolella takaisin, koska kaarsimme Hämeen linnan parkkikselle klo 00:14. Minun Garminini nauhoittti smart recording -moodissa ja veteli vähän mutkia suoriksi. Sen mukaan poljimme "vain" 355 km. Matkatovereiden renkaasta matkaa mittaavat Sigmat näyttivät matkaa kertyneen 361-362 km. Se lienee lähempänä totuutta.

Vaatteiden vaihtaminen autossa oli hankalaa, koska meinasin kramppailla koko ajan. Mutta halusin heti kuivaa päälle, ettei kylmä pääsisi yllättämään. No, yllätti se silti, koska olin kuitenkin pahassa energiavajeessa ja hyvin väsynyt. Otimme vielä finisher-kuvan, pakkasimme nopeasti kimpsut ja kampsut autoon ja suuntasimme kotia kohti.

Se virallinen after-kuva. Mä ehdin jo vaihtaa vaatteet.

Kuten jossain Someron tiemoilla sanoinkin, niin ymmärrän nyt vähän paremmin tuota elämäni ultrajuoksijaa. Olenhan minäkin ollut aiemmin parissa pitkässä multisportissa, mutta saman lajin tahkoaminen pitkään on kuitenkin hyvin erilaista kuin multisport. Fiilisten vuoristorata on aivan uskomatonta. Tällaisessa suorituksessa on tärkeintä, että vatsa ja pää toimivat - jalkojen toimivuus tulee tärkeysjärjestyksessä vasta kolmantena. Jos energia ei imeydy tai pää ei kestä ei voi mitenkään päästä maaliin asti.

Kiitos järkkäreille ihastuttavan pöhköstä ideasta! Minusta on aina ihanaa, kun joku saa hölmön idean ja lähtee vielä toteuttamaan sitä. Tämä 8-12 hengen ryhmä oli kooltaan mitä sopivin tällaiseen retkeen: sai tarpeeksi peesiä, mutta jojoliike ei ollut ihan madoton edes letkan perällä. Myös tsemppi oli hyvää siinä vaiheessa kun fiilikset olivat pakkasen puolella. Kiitos myös siitä.

Loppustatsit

FB:sta luetun perusteella seuraavan vuoden reissua suunnitellaan jo. Minulla menivät perjantain vastaisena yönä lihasten jäähdyttyä selkä ja perse jumiin. Tällä hetkellä piriformishermoni on vielä sen verran jankissa, että en vielä pysty kuvittelemaan osallistuvani mihinkään pyöräilytapahtumaan. Mutta kyllä se aika vielä muistot kultaa - niin se on aina tehnyt. En ole varma, lähdenkö uudelleen Härkätielle, mutta jonnekin kauas poljen vielä varmasti. Onneksi ensi viikonloppuna minä saan olla se, joka ajaa autoa, kun Ääsääs menee juoksemaan Karhunkierroksen ultraa.