torstai 26. heinäkuuta 2012

Miten sitä sitten vaan jaksoi?

Koska en ole sitten lauantain jälkeen liikkunut pätkääkään, niin palaanpa vielä Rokuaan ja omiin fiiliksiin. Jos jotain, niin tällä keikalla tuli itselle vakuutettua todeksi vanha sanonta, että matka ei tapa vaan vauhti. Missään vaiheessa ei homma tuntunut olevan kunnosta kiinni vaan päästä.

Jotain kertonee, että pahiten minua hapotti ehkä prologin aikana. Rullaluistelu oli koko matkan ehkä teknisesti haastavin osio (ok, maastopyöräily on vaikeaa, mutta siinä epäonnistuminen aiheuttaa kaatumisen, ei maitohappoja), ja jouduin tekemään siinä enemmän hommia kuin pojat. Lisäksi alussa jätkät olivat vielä itsekin pirteinä ja jaksoivat siksi kipittää coasteeringissa ja juoksussa vielä kovempaa kuin minä. Kun olimme saaressa suunnistamassa ilman energiapatukoita ja vettä 3,5h, pysyin vauhdissa ihan kivasti, koska herratkin olivat puhki.

Ilme kertoo kaiken: nyt juostaan väkisin
Jos prologi otti eniten kunnon päälle, vaati se saari ehkä eniten päätä. Me kävelimme saaressa aika paljon, koska maasto oli soista ja kaikilla oli energiat vähissä. Mutta kun pääsimme lopussa takaisin polulle, pistimme taas juoksuksi. Jalat kun eivät olleet mitenkään väsyneet (siis energiat olivat loppu, mutta lihasrasitus oli vielä ihan lussua) ja kunto ei ollut loppumassa. Loppujen lopuksi koko homma olikin sitten vain päästä kiinni: tossua toisen eteen ja kyllä se siitä.

Kun lupauduin (tai oikeastaan kinusin päästä) mukaan Rokualle, asennoiduin heti siihen, että minä olen se porukan heikoin lenkki ja yritän pysyä noiden kahden 190 cm pitkän uroshirven perässä. Vaikka yleensä vihaan häviämistä enkä ainakaan halua olla huonoin, niin asennoitumisella saa ihmeitä aikaan. Minulle ei ollut mikään iso henkinen asia pyytää juoksuosuudella vetoapua tai kysyä, olisiko ok, jos minä nyt en hyppää tästä pyörän päältä pois hakemaan rastia, vaan joku muu sen tekee. Alussa kävimme kaikki kiltisti koskemassa rastia, mutta koska muissakaan tiimeissä eivät kaikki aina ihan rastilla käyneet, niin mekin aloimme joustaa siitä. Tervahaudalla kävin, koska halusin nähdä sellaisen. Mutta yleensä vain yksi hyppäsi pyörältä pois, jos rastipaikka oli selvä. Jos rastia piti vähän etsiä petäjien seasta, niin kaikki lähtivät scoutaamaan.

Tämä on feikkihymy - mutta jos huomaan kameran, se tulee. Aina.
 Asetin itselleni tavoitteeksi keikalle, että en valita enkä ainakaan ole se, joka ehdottaa keskeytystä. Vähän saatoin valittaa (minun mielestäni se oli raportointia, että mihin sattuu, mutta kai se valittamista oli) ja kerran kilahdin kunnolla: olimme ylittämässä suota fillarien kanssa ja pojat sanoivat, että mene sä jo tonne tielle päin, niin me etsitään rasti. No, eipä se tie ollutkaan siellä, vaan minä päädyin tekemään parin sadan metrin kunniakierroksen suolla, kun herrat etsivät rastia. Onneksi aloin itse epäillä suuntaa enkä painanut pidemmälle, koska vaikka se tie olisi tullut vastaan myös sieltä minun suunnastani, niin olisin saanut vielä muutaman pari sataa metriä lisää kunniakierrosta ja pari ojanylitystä kaupan päälle. Ja ei siinä mitään, jos on vain reppu selässä, mutta sitä fillaria ei ole niin kiva kanniskella...

Olen aina ollut mielestäni hyvä valvomaan. Jos on tekemistä (tai viinaa tai molempia), pysyn ihan hyvin hereillä. Tämä tuli todettua jo intissä: ei yösuunnistus ollut mikään paha, mutta poterossa vartiossa oli välillä vähän liian tylsää. Sama se oli Rokualla: ekan kerran alkoi kunnolla nukuttaa, kun 18 tunnin valvomisen jälkeen meillä oli yksi reippaasti yli 10 km siirtymä lossilta seuraavalle rastille. Maantiellä polkeminen oli siinä vaiheessa niin puuduttavaa, että alkoi vähän nukuttaa. Kai se polkeminenkin on tekemistä, mutta selkeästi vähän liian monotonista. Tässäkään vaiheessa ei muuten kunto pettänyt tai voimat loppuneet, kun muisti koko ajan tankata energiaa.

Eniten minua nukutti itse asiassa vasta vähän myöhemmin, 23 tunnin kohdalla. Silloinkin poljin ihan kiltisti poikain perässä, mutta en jaksanut enää höpöttää koko aikaa. Ja kerran rastinnoutoa odotellessa meinasin nukahtaa seisaalleni. Tunnustan nyt, että sorruin tässä vaiheessa dopingiin ja otin kofeiinitabletin. Tosin en ole ihan varma, menikö doping-raja rikki. Se taitaa olla jotain 5 kupillista kahvia. Ehkä yhdessä tabussa ei ollut niin paljoa kofeiinia. Mene ja tiedä.

Tämä on taas aito hymy - olemme vikalla rastilla
Se sitten auttoikin jaksamaan ihan hyvin loppuun asti. Toki valvominen alkoi tuntua lihaksissa ja reidet menivät ylämäissä helpommin hapoille. Lisäksi väsyneenä ei ollut hienomotoriikka niin hallussa ja aloin kaatuilla sellaisissakin paikoissa, missä muutama tunti aikaisemmin olisin osannut polkea. Mutta ei se kaatuminen satu - ellei satu kaatumaan juuri kannon päälle (kyllä, kylkeni on edelleen kipeä).

Tommi sanoi, ettei tätä saisi sanoa, mutta sanonpa silti: ihan yllättävän helppoa tuo oli. Luulin yön olevan pimeä ja kamala, luulin voimieni tai kuntoni loppuvan, muta ei niin oikeastaan käynyt. Pyöräilyn jälkeen eniten hajalla oli perse, ja olisin minä jaksanut lähteä trekkaamaankin. En minä varmaan ihan kamalasti olisi jaksanut juosta, mutta kyllä sitä välillä olisi varmaan jaksanut hölkötellä. Rasteilla saa kuitenkin aina vähän kävellä ja huilata.

Nyt aion opetella rullaluistelemaan ja juoksemaan (tai nyt eka treenaan Kuopion triathlonille, mutta kisakauden jälkeen opettelen sitä rullaluistelua - juoksuahan tulee treenattua Kuopioonkin) ja lähden mukaan ensi vuonnakin, jos vain kelpaan tiimiin. Ja jos en kelpaa, niin etsin itselleni parin ja alan käydä pienemmissä (siis lyhyemmissä, n. 8 h ) multisport-kisoissa.

Mitäs tästä hommasta jäi sitten käteen:
  • Sääret täynnä mustelmia
  • Kipeä kylki
  • Maastopyörän vääntynyt vanne
  • Aivan tajuttoman paljon hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä itseen, kun tuli taas tehtyä jotain, mihin ei vielä muutama vuosi sitten luullut uskovansa
  • Ehjät povet - uskomatonta mutta totta, ei teipattuun polveeni sattunut ollenkaan ja toiseenkin aika vähän. Muut valittelivat enemmän leikkaamattomia polviaan kuin minä näitä varaosapolviani.
Nyt vois lähteä salille ottamaan lämpöä ja venyttelemään. Hieronnan sain vasta ensi viikolle.

3 kommenttia:

  1. Ihan tolkuttoman upea suoritus kyllä, tollaseen harva pystyisi. :)

    VastaaPoista
  2. Huh, aivan hemmetin hieno suoritus kyllä! Mua alkaa väsyttämään kun mietin pelkkää valvomista, saati sitten että pitäisi urheillakin :D

    VastaaPoista
  3. Kiitos kiitos. Olen minä kyllä tosi tyytyväinen itseeni. Mutta perisuomalaiseen vähättelytyyliin totean tähän perään, että kyllä tuohon pystyy, kun tarpeeksi haluaa. Siitä halusta se on varmaan useimmilla kiinni.

    VastaaPoista