Minä olen aika paljon pidempi ja vahvempi kuin Hanna, ja Markku joskus miettikin, voiko voimalla ja ulottuvuudella kompensoida taitoa: voi, noin yhden seinän verran. Sen jälkeen alkaa hapottaa, eikä käsivoimilla enää päästä kovinkaan korkealle. :)
Ekan seinän kiipesin ylös melkoisella tempolla. Sen jälkeen vuorossa oli seinä, jossa oli iso kolo, josta ei tällä varrella ja taidoilla vaan päässyt. Sitten haukkasin liian ison palan muuten vaan, koska halusin päteä Hannalle. Juu-u, ylpeys tosiaan käy lankeemuksen edellä... Seuraavaksi otin alle vielä yhden onnistumisen, minkä jälkeen kokeilin negatiivista seinää, mutta eihän siitä enää siinä vaiheessa mitään tullut. Sitten koetin räveltää vielä yhtä seinää ylös, mutta käteni olivat jo niin hapoilla, että se jäi vähän vaisuksi yritykseksi. Muuten en olisi luovuttanut tässä vaiheessa, mutta minulla oli jo kiire eteenpäin.
 |
| kuva |
Kiipeily on minusta tuhottoman cool laji,ja kiipeilijät ovat kamalan hyvännäköisiä seinällä killuessaan. Kiipeilijät eivät ikinä ole mitään plösöjä, vaan hyvin hoikkia ja uljaita ilmestyksiä. Ja onhan se homma ihan kamalan kivaakin. JOS minulla olisi enemmän vapaa-aikaa, voisin tykätä harrastaa kiipeilyä säännöllisestikin. Nyt sitä aikaa ei vaan hirveästi ole. Mutta ihan mielelläni lähden toistekin. Vink, vink.
Kiipeily on tavallaan intervallitreeniä: ensin tsempataan pari minuuttia ja sitten hengataan, kun muut kiipeävät, ja omat kädet palautuvat. Käsille kiipeily todellakin otti, mutta se nyt johtuu siitä, etten oikein osannut ja kiipesin liikaa käsillä. Mutta pääasia, että jossain tuntui. :)
Minulla oli kamerakin repussa mukana, mutta arvatkaa, muistinko kaivaa sen esiin. No en. Siksi kuvituksena on joku oikeasti hyvä ihmisapina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti