Veni, Cucurrit, Vici

Minä taisin olla se, joka ensin ehdotti Supersuunnistajalle Levi Outdoor Festin lauantain kisaa eli Levi Trail Runia. En silloin todellakaan ajatellut, että hän osallistuisi myös sunnuntain triathloniin. Mutta ilmeisesti "kerää koko sarjan" voi toteuttaa muuallakin kuin Finntriathloneissa: Ääsääs teki mokomat Levi Outdoor Festissä paukuttamalla peräkkäisinä päivinä Levi Upin, Levi Trail Runin ja Finntriathlon Levin (joka ei muuten kuulunut siihen toiseen kerää koko sarjaan, niin onhan se nyt sopivaa, että se kuului tähän). Arctic Challengessa ei mitattu aikoja, joten se ei kuulu tosimiesten kilpasarjaan. Mutta haastatellaan taas sankariamme ja kysellään, että mitäs ihmettä.

Lähtölaukauksen pamahdettua Ääsääs otti keulapaikan, kuten kuuluukin

Oliko kivaa?

Oli.

Oliko mitään järkeä kisata kolmena päivänä peräkkäin?

Oli siinä paljon järkeä. Ihan suunniteltu treeni se oli.

Tarkentaisitko, että mitä? :)

Pitkä kestävyystreeni on saavutettu ilman että yksittäinen päivän kokonaisrasitus kasvaa liian suureksi.

Näin johdetaan joukkoja tunturin huipulla. (Kuva: Levi Outdoor Fest)

Mikäs oli tavoitteesti lähtiessäsi kisaan?

Aikatavoite oli kaksi tuntia. Tarkoitus oli juosta tasaisella rasituksella.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Ihan ok. Harjoituksellisesti homma meni ihan tavoitteen mukaan.

Toinen kärjen tyylinäyte (Kuva: Levi Outdoor Fest)

Kai sitä voittajalta pitää kysyä, että miltäs nyt tuntuu. Eli miltäs nyt tuntuu? Ja miltä tuntui lauantaina voittaessa?

Nyt ei oikein tunnu miltään. Vähän häiritsee lehden lukua nuo kysymykset. Ihan jees oli voittaa. En ollut edes mitenkään kovin väsynyt.

Millainen reitti oli?

Sen pystyi juoksemaan kokonaisuudessaan. Alkuosuus oli nopea. Paluumatkalla oli pari nousua.

Ja voittohan sieltä napsahti!

Lähtisitkö uudestaan?

Jos olisi enemmän ihmisiä mukana. En ehkä tuolla osanottajamäärällä.

Koskas tulee seuraavan kerran tarve päästä vähän kilpailemaan?

Taitaa olla kahden ja puolen viikon päästä Saariselällä rogainingin MM-kisoissa.

Kesän äärimmäisin triathlon

Sunnuntaina kisattiin ihka ensimmäinen Finntriathlon Levi, jonka erikoisuutena oli, että juoksu oli polkujuoksua. Siksi triathlonilla olikin lisänimi "extreme". Matkoina oli sprintti (400m, 20 km, 5 km) ja pitkä matka (1200 m, 120 km, 21 km). Uinnin piti olla ensin molemmissa matkoissa pidempi, mutta matkaa lyhennettiin, koska Immeljärvi oli niin mukavan vilpakka: lämpötila taisi huidella kisa-aamuna jossain 13 tai 14 asteen tienoilla.

T2 odottelee valmiina lauantai-iltana

Minä ja Supersuunnistaja osallistuimme molemmat pitkään matkaan. Supersuunnistaja pyöräili tavoilleen uskollisena maastopyörällä. Minulla oli enemmän oikeat vehkeet, ja siksi aioinkin ottaa uinnissa ja pyöräilyssä niin komeat keulat, että tulisin meidän perheestä ekana maaliin - vaikka suunnittelinkin juoksevani puolimaraa yli puoli tuntia kauemmin kuin Ääsääs (joka oli jo edellisenä päivänä juossut 25 km polkujuoksun ja otti tämänkin kisan vain pitkänä treeninä ja ajankuluna).

Meitä peloteltiin oikein olan takaa polkujuoksun reitistä ja vähän pyöräilyreitinkin routavaurioista, mutta silti lähdin yllättävän rauhallisin mielin liikkeelle. Pelkäsin kyllä ensin juoksuosuutta, mutta kun tajusin sen olevan "vain kaksi Arctic Challengea", totesin selviäväni hommasta. Hieman minua jännitti, miten polveni suhtautuisivat urakkaan, koska oikea polvi oli vihoitellut hieman jo Arctic Challengen kivipelloissa.

Vilvoittava aamu-uinti. Kuva: Finntriathlon

Meitä oli naisten kilpasarjassa hurjat kolme kilpailijaa, joten pääsemällä maaliin olisin podiumilla. Se olikin tärkein tavoitteeni. Toinen tavoitteeni oli alittaa 8 tuntia ja kolmantena tavoitteena oli olla ainakin parempi kuin kuntosarjan naiset. Ihan vähän unelmoin kakkossijasta, mutta en uskaltanut ajatella sitä liikaa - tärkeintä oli kuitenkin tehdä oma suoritus ja päästä maaliin.

Lähdin uimaan oikeasta reunasta, missä oli paljon tilaa. Kaikki kilpailuhenkisimmät miehet tunkivat vasempaan reunaan, koska reitti kierrettiin vastapäivään. Siksi minulla oli koko matkan hyvin tilaa uida. Vaikka vesi olikin ihan järkyttävän kylmää, oli uinti rennompaa kuin yhdessäkään tämän kesän kisassa, ja voisin jopa väittää nauttineeni menosta. Ei kyllä silti haitannut yhtään, ettemme uineet täyttä 1900 metriä. Vaikka uinti kulkikin hyvin, olin aika yllättynyt, kun kuulin kuulutuksista nousseeni vedestä ensimmäisenä. Holy crap! Tässähän saatetaan oikeasti taistella sijoituksista! Kakkonen oli tosin alle minuutin takanani.

Jengiä lähdössä polkemaan. Kuva: Finntriathlon

Saatuani takin niskaani (oli aika kylmä) ja kypärän ja muut "pakolliset" pyöräilyromut paikoilleen, lähdin polkemaan kohti Pallastunturin kansallispuistoa. Taktiikkani oli polkea kuin viimeistä päivää, koska juoksu ei kuitenkaan sujuisi. Ainoa keinoni kuroa minkäänlaista kaulaa kilpasiskoihini, olisi tehdä se pyöräillessä. Pelkäsin koko ajan koska ohitseni suhahtaa joku naiskilpailija, mutta koetin kuitenkin hokea itselleni, että tee oma suoritus ja pääse maaliin. Minut ohitti kuitenkin vain muutama mies, ja suurin osa niistäkin heti ekojen kilsojen aikana. Suurimman osan ajasta sain nauttia upeista maisemista ihan keskenäni. Näin myös poroja - ja vielä kahdesti!

Kaikkien idoli eli Lehtosen Kaisa mainitsi joskus, että hän on aina kisoissa aivan fiiliksissä ja uskomattomassa flowssa eikä meinaa muistaa edes kisasuunnitelmiaan. Nyt saatan tietää, mistä hän puhuu, koska minulla oli polkiessani päällä semmoinen flow, ettei mitään rajaa. Nautin ihan kybällä. Pienet sadekuurotkaan eivät haitanneet. Oli vain minä, fillari ja ihana Lapin luonto.

Olin niin pyöräilyhekumoissani, että edes lopun tapponousu ei masentanut minua: poljin senkin ylös hymy huulilla. Lisäksi olin aivan fiiliksissä siitä, että tulisin T2:lle joko ekana tai tokana. En siis ollut varma, oliko toisena vedestä noussut nainen ollut T1:llä minua nopeampi vai oliko hän jäänyt fillarissakin minun jälkeeni. T2.lla kuulin, että hän oli jo mennyt. Mutta ei se mitään! En ollut vieläkään viimeisenä! Tässä vaiheessa aloin jo pikkasen uskoa siihen, että voisin tulla toisena maaliin. Maailma oli nimittäin niin sekaisin, että minusta oli kivaa päästä juoksemaan. Ikinä ennen ei ole käynyt niin, vaan juoksu on vain pakollinen paha ennen maaliintuloa.

Juoksu alkoi pitkällä laskulla portaita pitkin alas tunturilta Levin keskustaan. Portaiden kipitys kulki vielä ihan kivasti, joten usko itseen kasvoi kasvamistaan. Mutta kun pääsin tasaiselle, alkoivat kaameat pohjekrampit. Köpöttelin jumisilla pohkeillani eteenpäin, vaikka reitin alku oli vielä helposti juostavaa katua ja latupohjaa. Jouduin kramppien takia kävelemään ihan loiviakin ylämäkiä. Tässä vaiheessa muistin, miten kamala viime vuoden Tahkon puolimatkan juoksuosuus oli, ja kuinka minusta ei silloin missään vaiheessa tuntunut hyvältä. Epätoivo alkoi hieman vallata mielialaani. Onneksi pohkeeni kuitenkin aukesivat noin 4 kilometrin paikkeilla, ja juoksu alkoi kulkea - siis oikeasti kulkea minun mittapuullani. Tulinkin ensimmäiselle huoltopisteelle taas iloisena ja täynnä taistelutahtoa.

Huoltopisteen jälkeen alkoi vaikeakulkuisempi polku ja kiipeäminen Kätkätunturin huipulle. Jossain vaiheessa mäkeä huomasin, että oikea polveni alkoi jäykistyä. Siihen ei varsinaisesti koskenut, mutta se turposi eikä toiminut enää kovin hyvin. Vaikka luonnollisesti kävelin ylämäet muutenkin, alkoi vauhtini hiipua myös tasaisilla pätkillä.

Tuonne pitäisi mennä!

Kätkätunturilta laskeutuminen oli minulle polven takia hyvin hidasta, ja aloin taas pelätä, koska vielä perässä oleva kilpasiskoni posottelisi ohi. Kun pääsin toiselle huoltopisteelle ja poluilta latupohjille, pystyin etenemään taas hieman vauhdikkaammin etäisesti juoksua muistuttavalla linkutuksella. Toivoin kovasti, että olin polkenut tarpeeksi vauhdikkaasti ja hankkinut tarpeeksi etumatkaa. Koska vaikka pystyinkin edelleen etenemään, oli vauhtini hidastunut huomattavasti. Jos yritin juosta yhtään kovempaa, alkoi polveen koskea ihan liikaa.

Latupohja vaihtui tieksi ja minä toivoin, että ehtisin Levi Blackin nousuun ennen kuin kilpasisko saisi minut kiinni. Sen kävelisivät kuitenkin kaikki. Ajatukseni olivat enemmän polvitunnelmien tarkkailussa kuin reitin seurannassa, kun yht'äkkiä huomasin vasemmalla sillan alapuolella (olin siis itse sillalla) reittimerkintöjä. Mitä ihmettä, olinko pummannut? Palasin ehkä 100-200 metriä takaisin edelliselle reittimerkille, joka osoitti suoraan. Juoksin samaa reittiä takaisin ja jatkoin suoraan. Ja kas, sillan jälkeen käännyttiinkin vasemmalle ja sillata näkemälleni reitille. Harmitti ihan vietävästi, kun olin hukannut kallista aikaa muutaman sadan metrin harhailuun.

Ketä voisi haitata juosta näissä maisemissa? No ei mua ainakaan!

Köpöttelin polkua ja pitkospuita kohti World Cup -rinnettä. Mäki näkyi jo edessä, kun kuulin askelia takaani. Toivoin, että takaa tulisi joku mies, mutta pettymyksekseni näin kolmannen kilpasarjan naisen. Varmistin häneltä ohituksessa, että hän tosiaan oli kilpasarjalaisia ja surin sitä, että häviäisin kisan. Hän lohdutti minua, että voisin vielä saavuttaa hänet, koska hänen selkänsä luultavasti kramppaisi Levi Blackin nousussa. Minä sanoin, että polveni ei ole mennyt enää pitkään aikaan kunnolla koukkuun, joten tuskin olen saavuttamassa ketään. Surullisena katselin, kun kilpasiskon selkä loittoni loittonemistaan ja könysin itse kohti tapponousua, jonka muistin vähän liiankin hyvin vielä keskiviikolta.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka polveni oli tosiaan ihan tuusanuuskana, ei WC-rinne tuntunut yhtään niin pahalta kuin keskiviikkona. Joko 7,5 tunnin uurastuksen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään tai ensipuraisu on pahin myös laskettelurinteitä ylös kiivettäessä. Jonkin matkaa kavuttuani kuulin, kun alhaalla kannustettiin seuraavaa kisaajaa kohti nousua. Käännyin kauhuissani katsomaan, ettei sieltä vaan ole tulossa koko naisten kahden hengen kuntosarja minun ohitseni. Ilokseni huomasin, että rinteen juurella olikin tuttu hahmo: Supersuunnistaja! Hihkaisin hänelle iloiset heit.

Se kuuluisa Levi Black. Kuv: Finntriathlon

Koska olin väsynyt, ja minua vitutti jo valmiiksi se, että olin taas kerran häviämässä, ärsyynnyin hetkellisesti myös siitä, että jopa maastopyöräilevä puuhastelutriathlonisti eli Ääsääs sai minut kiinni. Kun miesparka vihdoin saavutti minut, ruikutin hänelle kaiken senhetkisen elämäni kurjuuden. Ääsääs oli jo ennen kisaa sanonut, että jos hän saa minut kiinni, kulkee hän loppumatkan minun kanssani, koska hänellä oli kuitenkin alla jo perjantain ja lauantain juoksukisat. Siksi en kokenut hänen seuraansa vittuiluksi, vaan pääsin ainakin jossain määrin pettymyksestäni yli. Aloinkin häviövalitukseni lomassa suunnitella, kuinka me kaksi luuseria juoksisimme käsi kädessä maaliin.

Sama ylhäältä katsottuna. Kuva: Finntriathlon

Viimeinen pitkä alamäki kohti maalia meni "eikö tää ikinä lopu" -meiningeissä. En uskonut saavani kakkosta kiinni, enkä sitä enää ihan kamalasti yrittänytkään. Lähinnä yritin juosta. Kun olimme jo hotelli Panoraman pihalla ja kulman takana maalista, kuulin, kuinka kilpasiskoni kuulutettiin maaliin. Mitä? Nyt vasta? En loppujen lopuksi hävinnyt hänelle kuin puolitoista minuuttia. Tosin, jos olisin saavuttanut hänet oikeasti, olisi hän luultavasti voittanut loppukirin mennen tullen. Minun polvellani ei sunnuntaina paljoakaan kiritelty.

Lennokas askel oli kaukana, mutta maisemat olivat sentään hienot.

Loppuaikani oli 8:24:24. Jos nyt halutaan jossitella (ja miksei haluttaisi), ilman polven turpoamista olisin saattanut päästä alle tavoittelemani 8 tunnin rajan. Jos pohkeeni eivät olisi krampanneet juoksun alussa, olisin saattanut ehtiä Levi Blackiin ja siten ehkä jopa maaliin ennen toiseksi tullutta kilpasiskoani. Ja jos en olisi osallistunut myös Arctic Challengeen keskiviikkona ja olisin kisannut ihan pränikälllä polvella, olisi polvi voinut toimia ihan kivasti. Mutta nyt kävi näin. Ja pääsin minä kuitenkin maaliin. Lisäksi nautin reissusta paljon enemmän kuin viime vuonna Tahkolla (jolloin sama polvi oli estänyt minua treenaamasta suurimman osan kesästä).

Naisten "voittajakolmikko" a.k.a. naisten kilpasarja :)

Minä taidan yleensäkin pitää pienistä kisoista, ja pidin nyt tästäkin. Mutta vaikka mukana olisi ollut täydet 200 osallistujaa, olisin luultavasti silti pitänyt kisasta paljon. Tykkäsin nimittäin reitistä ihan sikana. Mutta minä olenkin pahemman luokan Lapin-hullu. Minusta sekä pyöräilyn että juoksun lopun nousut olivat vain hauskoja paikallisia erikoisuuksia. Jos haluatte kokeilla vähän erilaisempaa triathlonia, niin suosittelen tätä kisaa kyllä lämpimästi. Hyttysiäkään ei ollut mitenkään kamalasti.

Kiitos järkkäreille kivasta kisasta!

Levi Up!

Supersuunnistajakin saapui toissapäivänä Leville. Ja eilen hän osallistui helppoon pikakisaan nimeltä Levi Up. Siinä juostaan (tai pyöräillään, mutta kukaan ei niin tehnyt) ylös Levin eturinnettä. Lähtöjä oli vartin välein, ja Ääsääs oli viimeisessä "kuumassa lähdössä", missä olivat myös sellaiset kirittäjät kuten Sami Jauhojärvi ja Mikko Koutaniemi. Urheilijasuuruudet eivät suinkaan siihen loppuneet, koska eläkeläinen nimeltä Tanja Poutiainen veti kaikille lähdöille alkujumpat. Mutta annetaan taas herran itse kertoa kisasta.

Tanjan koordinaatiohyppelyt olivat vaikeita osalle osallistujista

Oliko kivaa?

No, oli.

Mikä oli kivointa ja oliko mitään kamalaa?

Aika vaikea kysymys, kun oli vain kuuden minuutin kisa. Ei ollut kuin yksi vaihe koko kisassa, mutta se oli ihan jees. Sää oli mainio.

Hiihtäjäsankarit sauvovat menemään

Mikäs olikaan matka ja nousumetrit?

788 metriä juoksua ja 160 m nousua.

Oliko sinulla mitään vauhdinjakosuunnitelmia ja miten ne onnistuivat?

Mustin perään niin kauan kuin pysyy (eli noin 2 m) ja sen jälkeen juosten koko matka.

Supersuunnistajan tyylinäyte

Muita kommentteja Mustin ja Mikon menovauhdeista?

Hiihtäjät hyötyivät kyllä sauvoista huomattavasti. Tosin olivathan he tehneet vetoina saman nousun jo neljä kertaa ennen kisaa. Eli olisivathan he voittaneet joka tapauksessa. Reittiennätyksen tavoittelijalle pitää kyllä suositella ensi vuodelle sauvoja.

Tapahtuiko reitillä tai ylhäällä mitään mainitsemisen arvoista?

Koutaniemi sanoi, että Matti Heikkinen vasta onkin kova näissä kisoissa. Ylämäessä pärjää kuulemma, kun on kevyt. Heikkinen olikin juuri Norjassa ylämäkikisoissa.

Lähtisitkö uudestaan?

Joo, jos sattuisin olemaan paikalla. Kisa oli sen verran lyhyt, että se ei vaikuta muuhun ohjelmaan. Mutta en mä nyt etelästä ihan tätä varten tulisi.

Ei pohojalaanen pärjää mäissä. Tässä tapahtuu eka ohitus.

Mitäs seuraavaksi?

Tänään pitäisi juosta Levi Trail Run (25 km ja tuplasti nousua). Ja huomenna on sitten se sama triathlon kuin sulla. (Koska mitäs muuta tekemistä sitä täällä olisi kuin kisata? - toim. huom.)

Dinosaurus siirtyi some-aikaan

Mulla oli eilen päivällä vähän tylsää, kun odottelin MTB-kisaajia ja Supersuunnistajaa saapuviksi Leville. Innostuin jotenkin nyt Arctic Challengen yhteydessä sometuksesta ihan uudella tasolla. Ensin menin lataamaan puhelimeeni kollaasiapplikaation. Eikä siinä vielä kaikki! Eilen tylsyyksissäni menin ja tein kaksi asiaa, joita olen miettinyt jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

1. Liityin Instagramiin. Tätä olen ajatellut tehdä jo kauan, koska pidän kuvista. En vaan ole jaksanut liittyä. Mutta eilen tosiaan oli tarpeeksi tylsää. Minua voi seurata siellä nimellä minttu.mustonen. Veikkaan, että Instaan tulee lähinnä kuvia urheilusta ja kissoista. Kuka on yllättynyt?
2. Tein blogilleni Facebook-sivun. Tätäkin asiaa olen miettinyt jo kauan, mutta olen pelännyt, etten saa tarpeeksi tykkäyksiä. Ja lisäksi en ole saanut aikaiseksi. Käykää, pliis, tykkäämässä, niin minua ei ala itkettää. :)

Keskiviikkona maalissa jaksoi nauraa. Miten mahtaa
käydä sunnuntaina?

Tänään Supersuunnistaja osallistuu Levi Outdoor Festeillä Levi Upiin. Minä totesin, että kiipesin eturinnettä ihan tarpeeksi jo keskiviikkona. Käytän aikani ennemmin siihen, että asennoidun kiipeämään World Cup -mäen uudelleen sunnuntaina. Ja tällä kertaa se pitäisi jaksaa koko leikin lopuksi eli noin 7 tunnin jälkeen. Pohkeet saattavat tykätä.

Pitäisi päästä maaliin alle kahdeksassa tunnissa, koska pitkän matkan palkintojen jako on klo 18. Ja meitä kun on naisten kilpasarjassa kolme kisaajaa, niin luulen, että minuakin tarvitaan siihen tapahtumaan. :D

Arctic Challenge

Levi Outdoor Fest potkaistiin eilen käyntiin Arctic Challengella, jonka pääyhteistyökumppani oli minun armas työnantajani. Piti sitten itsekin olla mukana edustamassa. Parina minulla oli meidän ihan oikea edustusurheilijamme Aura. Olimme siis todella edustavia. :)  Ja minä olin kovassa seurassa. Koko firmasta oli mukana 10 joukkuetta. Olimme koko lössillä päivän toisessa lähdössä, joten saimme oikein mainiot keskinäiset skabat, vaikka järjestäjän puolesta ei ajanottoa ollutkaan. Lähtöjä oli porrastettu 15 minuutin välein, jotta haasteisiin ei muodostuisi pahoja ruuhkia. Ehkä haasteiden ja odottelunkin takia ajanotto olisi ollut vähän hassua.

Edustusjoukkue

Ennen lähtöä Levi Wellness Clubin PT Peippo antoi ohjeita reitille ja veti meille alkuverkan. Minäkin pääsin vähän mikin varteen, kun Peippo haastatteli minua leffatrilogiastani ja raivoisasta somettamisesta tapahtuman tiimoilta.

Ja sitten lähdettiin! Reissu alkoi ensimmäisellä challengella, kun meidän piti uida eturinteen juurella olevan Paskalammikon (paikallisten antama nimi kyseiselle lammelle) poikki ja lähteä sitten kipuamaan eturinnettä ylös. Mukana kannettiin koko ajan puupölkkyä, joka oli kunkin parin kisanumero.

PT Peippo ohjeistaa meitä turvalliselle reissulle. Kuva: Arctic Media

Juoksu rytmittyi aina erillaisilla challengeilla, joita oli aina tämän tästä. Eturinteen päällä oli ensimmäinen haaste, missä kyykättiin, punnerrettiin ja puhallettiin nuolia puhallusputkella maalitauluun. Me olimme Auran kanssa tällä rastilla oman lähtömme kakkosina, niin emme joutuneet odottamaan. Tämä olikin ollut taktiikkamme. Seuraava challenge oli kaksi konttia, joista toisessa oli sahanpuruvettä ja toisessa mutavettä. Tässä vaiheessa muutama pari porhalsi meidän ohitsemme. Pitkille miehille oli ilmeisesti helpompaa köntytä kontista toiseen. Seuraavat challenget olivat suossa rämpimistä ja Levin WC-rinteen kipuaminen ylös. Kuittasimme vähän ennen suota ensimmäiset edellisen lähdön parit ja muutaman parin lisää WC-rinteessä.

Molskis vaan! Kuva: Arctic Media

Aura on ihan rautaisessa kunnossa ja kantoikin enemmän pölliämme minun läähättäessä perässä. Minä kannoin pölkkyä alamäet ja pahimmat kivikot, koska minun maastolenkkarini pitivät niissä paremmin kuin Auran tavalliset tossut. Ja minulla oli - kiitos suunnistuksen - muutenkin parempi alamäkitekniikka. Mutta Aura kantoi pölkyn esimerkiksi koko WC-rinteen ylös - ja meni silti kovempaa kuin minä. :)

Kontin vaihto. Tällä rastilla oli paljon meikäläisiä samaan aikaan. Kuva: Arctic Media

Ohitimme lisää pareja ennen seuraavaa challengea - muunmuassa Martina Aitolehden ja Rosanna Kuljun. Martina oli arvokas päänahka, koska hänhän on innokas triathloonaaja ja oikein hyvässä kunnossa.

Eespäin, vaikka ei siellä mitään näykään! Kuva: Arctic Media

Kahdessa seuraavassa haasteessa jouduimme vähän odottelemaan vuoroamme, kun yhtään suorituspistettä ei ollut vapaana. Ensimmäisessä niistä kannettiin kivenmurikoita lastauslavalta toiselle ja toisella liikuteltiin traktorinrenkaita lekalla hakaten ja nostellen. Rengashaaste oli minulle kaikkein rankin: olin Auraa parempi lekan heiluttaja, joten hoidin suurimman osan renkaan nuijimisesta. Olinkin sitten jo ihan puhki, kun aloimme pyöritellä toista rengasta, joten aikaa kului rastilla aika kauan. Mutta selvisimme kuitenkin siitäkin. Eikä kukaan mennyt sentään ohi!

Meidän tiimi suossa. Kuva: Arctic Media

Tässä vaiheessa kuitenkin jo neljäs oman firman joukkue saavutti meidät. Juoksimme sitten heidän kanssaan yhtä matkaa seuraavalle rastille. Seura olikin ihan kivaa, koska tunturin laella tarvittiin kaikki mahdolliset silmäparit, että saimme bongattua aina seuraavan rastimerkin. Huipulla oli nimittäin sumua. Minä naureskelin, että ihan kuin olisi taas Norjassa: kuljimme hernerokkasumussa märässä kivikossa. Seuraavasta haasteesta (tukin kantoa) herraseuramme suoriutui kuitenkin meitä nopeammin ja he katosivat sumuun.

Kuin Norjassa olisi. Kuva: Arctic Media

Lopussa päästiin juoksemaankin jo alamäkeä. Mitä nyt zik-zak challengessa piti vähän kiivetäkin, kun eturinteen yläpäässä tehtiin siksakkia rinnettä ylös ja alas. Rinteen puolivälissä heitettiin vielä suopunkia, minkä jälkeen päästiin uimaan taas Paskalammen halki maaliin. Suopungin heitto jäi harmittamaan minua vietävästi, koska heitin todella monta kertaa hyvin lähelle maalipölliä, mutta en kuitenkaan onnistunut lassoamaan sitä, vaan suopungin lenkki tipahti aina pöllin viereen, vaikka se osittain pöllin päällä kävikin. Jouduimme sitten Auran kanssa punnertamaan 30 sakkopunnerrusta ennen kuin saimme jatkaa matkaa.

Julkkikset pyörittävät rengasta. Kuva: Arctic Media

Matkaa kertyi Garminin mukaan 9,55 km ja meiltä meni reitin suorittamiseen 2 h 15 min. Viimeiset 20 minuuttia kuluivat omaa suopunkivuoroa odotellessa ja kymmenessä epäonnistuneessa yrityksessä. Tai toki loppu-uintiinkin meni aikaa, mutta ilman suopunkirastia olisimme varmaan päässeet alle kahden tunnin. Suopunkirasti oli ainoa, missä jouduimme odottamaan vuoroamme niin kauan, että minulle ehti tulla vähän kylmä.

Ei saatu mitaleita vaan kuksat. Kuva: Arctic Media

Vaikka Arctic Challenge ei ollutkaan varsinaisesti kilpailu, me Auran kanssa kilpailimme ihan kybällä. Minusta oli aivan ihanaa, että Auralla on vielä minuakin kehittyneempi kilpailuvietti. Minulla oli tavoitteena olla firman nopein naisjoukkue, mutta Aura sai minut innostumaan yrittämään pärjätä myös miehille. Olimme firman viidenneksi nopein joukkue ja nopeimmat naiset. Meillä oli mukana yhteensä kolme naisjoukkuetta. Sekajoukkueita ei meillä ollut (EDIT: eiku olipas yksi, mutta ne oli meitä hitaampia), vaikka olisihan se ollut ihan kätsyä, jos olisi ollut vahva mies kantamassa sitä perhanan pölkkyä. Muihin joukkueisiin on paha mennä itseämme vertaamaan, mutta HiQ dominoi ainakin meidän lähtöämme. Ja tosiaan otimme kiinni aika monta ekankin lähdön joukkuetta. Emme kuitenkaan kaikkia. :)

Firman kärkeä. Paitsi nopein pari on jo porealtaassa lämmittelemässä.

Hauskaa oli. Ja sehän tällaisessa tapahtumassa on kuitenkin tärkeintä.

Osa kuvista: Arctic Media.

Meillä asuu Kalle Blomkvist!

Hihii! Ammattigooglaajamme Supersuunnistaja harrasti eilen vähän esitutkintaa minun Levin kilpasiskoistani. Toinen sarjamme naisista treenailee Ironmania varten ja vetelee Levin kaltaisia pyrähdyksiä ihan treenimielessä. Moi vaan. :)

Sarjamme kolmas nainen oli taas ollut pari vuotta sitten Kiskossa uimassa hitaammin, mutta juoksemassa paremmin kuin minä tänä vuonna. Pyöräilyajat meillä olivat kuulemma aika tasaiset. Kakkossijasta voi siis ehkä tulla vääntöä. Ehkä ei, jos tämä salaperäinen ninja on kahden kisatuloksettoman vuoden aikana treenannut ihan elukkana ja tekee nyt usainboltmaisen paluun kisa-areenoille.

Miisu kävi viime viikolla mökillä PK-lenkillä yhteisen juoksuvalmentajamme kanssa.

Suomalaisittain minä lähden totta kai kisaan vain tekemään parhaani ja katsomaan, mihin se riittää!

Stormin Teräsmies

Pyysin taannoin Supersuunnistajaa tekemään minulle juoksuohjelman, joka valmistaisi Levin kisaan. Ensin minä täyttelin muita treenejä viikko-ohjelmaani, ja sitten Supersuunnistaja lisäsi juoksutreenit ja tuunasi muutenkin kokonaisuutta. Yksi tuunaus oli, että tänä viikonloppuna piti osallistua johonkin tapahtumaan, koska kisoissa saa yleensä hyvän kovan treenin. Vaihtoehtoja olivat Tour de Mäntyharju, Kangasala Triathlon, Vuelta Vantaa ja Stormin Teräsmieskisa. Koska Tour de Mäntyharju alkoi liian aikaisin aamulla, Kangasalan kisa oli kallis ja Vuelta vasta sunnuntaina, päädyin valkkaamaan omaksi treenikseni teräsmieskisan Sastamalassa. Sinne ajoi mökiltä sopivasti pari tuntia.

Stormin Teräs ry. järkkäsi perinteikkäästi 26. teräsmieskisan, joka on aikojen saatossa siirtynyt Stormista Sastamalaan. Tapahtuma oli tosi söötti pikkukisa. Meitä naisia oli yleisessä sarjassa 17 ja miehiä oli 24. Kuusi parasta palkittiin. Lisäksi oli muutama osallistuja nuorissa ja ikäsarjoissa.

Minun ja Supersuunnistajan vaihtopaikat

Supersuunnistajakin osallistui - tosin melkein salanimellä. Kun ilmoitin meidät sähköpostilla mukaan, oli järkkärille käynyt pieni aivopieru, ja ilmottautuneiden listaan päätyi vähän väännelty nimi. No, nimi saatiin korjattua oikeaan muotoonsa numeroita haettaessa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Minä olin ilmoittanut itselleni seuraksi tietenkin Helsinki Triathlonin, mutta jättänyt Supersuunnistajan seuratta. Mietin, että pitäisikö hänet laittaa ihan vaan äidin mieliksi edustamaan suunnistusseuraa, mutta ajattelin, että antaa olla, kun lajikin on eri. No, tuloslistalle hänet oli pakkoliitetty HelTriin. Pitäisiköhän maksaa jäsenmaksu? :)

Kisa koostui 300 m uinnista, 20 km pyöräilystä, minkä alussa ja lopussa oli pieni pätkä hiekkatietä sekä ilmoitusten mukaan 7,5 km juoksusta. Pyöräreitti oli oikeasti noin 18 km ja juoksukin vain kuutisen kilometria. Kompensaatioksi minä uin vähän epäoptimisti ja venytin uimareittiä pidemmäksi kuin se olikaan. Olin silti näemmä kolmanneksi nopein nainen uinnissa.

Loppukiri. Vähän on asento päässyt lysähtämään.
Mutta onneksi kulki silti.

Vaihdossa vietinkin sitten sen verran hartaasti aikaa, että tiputtelin sijoitustani muutaman naksun. Muistaakseni minut ohitti fillarilla vain yksi nainen, joka roikkui koko pyörälenkin minun peesissäni (kisa oli peesivapaa), ja porhalsi sitten viimeisellä kilometrilla ohi. Loput ohittajat olivat miehiä. Jokusen selän minäkin saavutin, mutta en nyt kuollaksenikaan muista niiden sukupuolia. Pyöräillessä iloinen asia oli, että painavilla treenikiekoillakin sain keskarikseni yli 30 km/h, vaikka alun ja lopun hiekkatiepätkät otinkin aika rauhallisesti, koska pelkäsin vähän irtosoraa.

Juoksu juostiin kolmena kierroksena ja se meni silleen minttumaisesti "kunhan nyt maaliin päästään". Pidin kuitenkin sijoitukseni naisissa ja kuittasin yhden miehen viimeisellä kiekalla. Olin kuitenkin oikein tyytyväinen myös juoksuun, koska se meni minun mittapuullani ihan vauhdikkaasti: 5:13 min/km. Olen tosiaan tainnut oppia jossain välissä vahingossa juoksemaan. Aiemmin keskivahtini on ollut ennemminkin 5:40 min/km luokkaa. Hyvä näin.

Palkintoa pokkaamassa. Tätä emme näe usein. :)

Lopputuoksissa olin viides eli pääsin kerrankin osallistumaan palkintojenjakoon, ja sain upean pinkin pystin. Tätä ei todellakaan tapahdu liian usein. Viimeksi voitin pari vuotta sitten ammuntakisat, joissa oli minun sarjassani yksi toinen nainen. Silloin en tajunnut jäädä palkintojenjakoon, koska minulla oli kiire kaupppaan ostamaan pesukoneen liitintä. Eli viimeksi olen osallistunut palkintoseremoniaan joskus viime vuosituhannella, kun korisjoukkueemme voitti junnujen SM-kultaa. Ja yksilösuoristuksesta olen saanut palkintoja joskus ihan penskana koulujen välisestä uintikisasta. Joten lauantai oli kaikin puolin historiallinen päivä. Onneksi en mennyt Kangasalalle. Siellä taisi olla paljon enemmän kilpailijoita, eikä sama olisi onnistunut. ;)

Pinkki pokaali. Wau!

Tästä onkin sitten ihan lempeän pörröinen ja turvallinen olo lähteä kohti Leviä ja kesän päätavoitetta. Tällä viikolla ilmoitettiin, että uintimatkoja on lyhennetty, koska Immeljärvessä voi muuten jäätyä varpaat. Kisaan on ilmottautunut pitkälle matkalle vain säälittävät 37 kilpailijaa tai joukkuetta. Ja noistakin kilpasarjassa on vain alle puolet. Voehan nössöt! Luonnollisesti oletan, että varsinkin kilpasarjassa kaikki muut ovat ihan kreisejä polkujuoksijoita ja muutenkin hurjia atleetteja. Siksi tavoitteenani on vain olla häviämättä: mieluiten en häviäisi edes (naisten) kilpasarjaa, mutta jos nyt en edes kaikista kisaajista tulisi viimeisenä maaliin, niin olisin ihan tyytyväinen. Jos pääsen maaliin, niin näillä näkymin olen tuloksella kuin tuloksella naisten kilpasarjan podiumilla: meitä on ilmottautunut mukaan vain 3. Tänään on viimeinen ilmottautumispäivä, joten voi olla, että sijoitusten eteen pitää sittenkin tehdä muutakin kuin päästä maaliin. Jäämme jännityksellä odottelemaan, kuinka ämmän käy. :)

Mutta ennen triathlonia pitää vielä kisata Arctic Challengekin.