Loppiaisperinne

Loppiaisroga on meidän perheessä perinne. Olemme olleet molemmat kerran rogaamassa ilman toisiamme: minä 2013 työkavereiden kanssa ja Supersuunnistaja 2015 ToisenNaisen kanssa. Siinä välissä kävimme pyöräilemässä Loppiasirogan yhdessä 2014. Ja vuodesta 2016 lähtien olemme roganneet joka loppiainen yhdessä. Sanoisin, että ikimuistoisimpia ovat olleet ne kerrat, kun on järkyttävän kylmää. Viime vuosi oli kokemuksista ehkä mälsin, koska silloin ei ollut edes lunta. Mutta eipä näemmä ollut myöskään vuonna 2014.

Alkuruuhkassa kohti ekaa rastia.

Mutta tänä vuonnapa oli! Ja suunnistus oli helppoa. Minulle se oli helppoa, koska seurasin vain supersuunnistajaa. Ja hänelle se oli helppoa, koska minä olin niin hidas, että joka rastille oli jo polku valmiina, kun me ehdimme rastiympyrään asti.

Suuri pelto, jossa ei ollut hankikantoa = raskasta

Olimme jopa ensimmäisellä rastilla viimeisten joukossa, koska myöhästyimme lähdöstä (taas kerran) puolisen minuuttia. Vessassa oli vähän jonoa ja kenkien sitomisessa meni yllättävän kauan aikaa. No, ei meille lopussakaan kiire tullut, niin tuo puolen minuutin missaaminen ei ollut järin kamalaa.

Kisan kivoin tunnelmakuva Ormträskin rannalta

En tiedä kultaako aika muistot vai painaako vain ikä, mutta viime ja tänä vuonna on minulla ollut suuria ongelmia jaksamisen kanssa. Ja muistaakseni ennen ei niinkään. Mutta ehkä tosiaan keski-ikä on aiheuttanut sen, ettei joulun mässäilystä palaudu enää loppiaiseen mennessä. Osasyy voi olla myös siinä, että ratamestarina toiminut työkaverini S on jokseenkin viehtynyt kukkuloihin ja kumpareisiin. En kyllä osaa sanoa, montako vuotta S on rataa suunnitellut, mutta ainakin 2018 ja 2019.

Rastilla 51 törmäsimme kaikkiin eri suuntaan samaa reittiä kiertäviin,
ja saimme otatettua meistä kimppakuvan.

Tällä kertaa osasimme kuitenkin arvata minun lähtötasoni vallan oikein, ja varmaan ekaa kertaa ikinä noudatimme suunnitelmaamme just emmekä melkein. Tosin suunnitelma oli aika järkyttävän pessimistinen (alle 30 km 8 tuntiin). Ja silti Supersuunnistaja sai kiskoa minua narussa jo melkein alusta alkaen. Maalissa olimme 7 h ja 17 minuutin jälkeen. Olisimme ehtineet vielä ihan hyvin hakea kohtalaisen lähellä olleen kakkosen tai kolmosen. Mutta ei sitten kiinnostanut tänäkään vuonna tarpeeksi. Viime vuonna jälkikäteen harmitti. Nyt jostain syystä ei. Onkohan kilpailuviettini rikki?

Winter wonderland

Mutta tulipahan taas vietettyä monta tuntia laatuaikaa, oltua ulkona, nähtyä hienoja maisemia ja muutamia tuttujakin. En nyt ihan heti näe mitään syytä, miksemme taas ensi vuonna olisi myöhästymässä startista.