Mitä mä taas täällä teen?

Kaksi vuotta sitten kävin Imatralla julistamassa itseni Suomen huonoimmaksi maastotriathloniksi. Koska kisa meni silloin "vähän" kehnonlaisesti, mietin usein revanssin mahdollisuutta. Vielä talvella luulin ehtiväni opettelemaan maastopyöräilyä ja pyysin XTerra-maastotriathlonkisan (joka on siis sama kisa kuin Base Camp oli 2015) synttärilahjaksi.

Tässä vaiheessa linssilude vielä hymyilee nähdessään kameran.

Mutta kevät kuluikin kissa sylissä sohvalla istuen ja valittaen, kuinka töissä on rankkaa. En nyt kuitenkaan voi ihan vakavissani väittää, että minulla olisi mikään varsinainen ruuhkavuosi. Tai voisin, mutta kaikki lapselliset varmaan kuolisivat huutonauruun. Joten totean vaan, että enpäs treenannutkaan.

Ja eiku menoks! Muuten olisikin tullut kylmä.

Triathlonintoni on ollut treenin puutteesta johtuen koko kevään lähellä nollaa. Rogan kaltaisia höntsäkisoja on ihan kiva vetää, mutta triathlonissa pitää mennä koko ajan kovaa. Ja koska en pääse niin lujaa kuin joskus ennen, niin ei kiinnosta. Eikä kiinnostanut sunnuntainakaan.

En oo lähellekään vika!

Hyppäsin kuitenkin kiltisti Jukolan voittajan ratkettua Hondan kyytiin ja karautin kohti Imatraa. Koetin psyykkailla itseäni kisafiilikseen koko kolmen tunnin matkan ajan, mutta en nyt voi väittää onnistuneeni. Naisia oli kisassa mukana vain 14, joten tiesin häviäväni taas. Se ei suoraan sanonottuna motivoinut ihan kamalasti. Mutta ei ole lahjahevosta suuhun katsominen tai lahjakisasta pois jäämän. Joten niin sitä minäkin vaan loikkasin kylmään Saimaaseen vähän ennen klo 12.

Idoli menee ohi. Mutta se osaakin kaiken muun ohessa pyöräillä.

Uinti sujui paremmin kuin vuonna 2015, eli en ollut viimeinen. Ei se kuitenkaan hyvin sujunut, koska 1500 metrin uimiseen meni yli puoli tuntia. Alla oli tältä keväältä vain yksi avovesiuinti, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa asiaan. Helppo ei ole muutenkaan sana, joka tulee uinnista ekana mieleen. Mieleen tuleva sana saattaa sen sijaan alkaa veellä.

Tässä taidan ulista jotain kipeästä selästä ja keskeyttämisestä, kun on niin iloinen ilme.

Muistin tänä vuonna ottaa geelit T1:ltä mukaan pyöräilyyn, mikä sekin on parannusta edelliseen kertaan. Minulla ei ole vahvoja muistikuvia vuoden 2015 pyöräilyn alusta, mutta eilen ainakin hapotti. Kun maastoon päästyäni alkoivat perässä tulleet ja toisella kierroksella olevat ohitella minua, laski tunnelma lopullisesti pakkasen puolelle. Koin olevani lähinnä tiellä ja ihan väärässä seurassa. Kurjuuden kruunasi luultavasti kylmän veden takia krampannut selkä.

Juoksuun lähdössä. Ilme on keskittynyt? :D

Olen taannoisen kisavideoni ansiosta jonkinlainen puolijulkkis ainakin kisan järkkäreiden joukossa. Nyt on ihan pakko tunnustaa, että olisin varmaan keskeyttänyt ekan pyöräilykierroksen jälkeen ilman heidän tsemppaustaan. Eihän sitä kehtaa lopettaa, kun julistetaan kaikkien maastotriathlonistien sankariksi. :D Anteeksi, kun kiroilin niin kamalasti, kun tsemppasitte. Minä uin silloin vielä aika syvissä vesissä, vaikka uintiosuus olikin jo loppu.

Yksi järkkäreistä oli kysynyt Supersuunnistajalta, kiroilenko aina niin paljon. Onneksi Ääsääs oli tahdikas ja kertoi, että olin sillä hetkellä aika huonolla tuulella. Mutta oikeasti minä kiroilen vain silloin, kun minua ottaa tosi kovasti päähän. Yleensä olen ihan mukava.

Ylämäkikuvat onnistuivat, kun kohde oli lähes paikallaan. :D

Kuin ihmeen kaupalla fiilikset kuitenkin alkoivat hiljalleen kohota. Siihen auttoi järkkärien tsemppausten lisäksi Supersuunnistajan huutelemat väliajat: vähän fanittamanikin seikkailu-urheilun supermonilahjakkuus A ohitti minut vasta varsin myöhään ja oli kympin pyöräilyn jälkeen minua vain kuutisen minuuttia edellä. Eka kierros menikin yllättävän hyvin noin kolmeen varttiin. Kahdella seuraavalla kierroksella meni vähän kauemmin, mutta Supersuunnistaja sai silloinkin väliajat ja erot edellisiin kuulostamaan siedettäviltä.

Imatralla sataa aina. Mutta oli siellä myös vihreää!

Kun pelottavat ohittelut loppuivat tokan pyöräilykierroksen loppupuolella, totesin ajavani ainakin pyöräosuuden loppuun. Tänä vuonna reittimerkkien keräilijä oli niin tahdikas, että pysytteli kohtalaisen kaukana takanani eikä siten aiheuttanut minulle lisäpaineita - tai sitten hän ei uskaltanut ajaa puhe-etäisyydelle kuultuaan huhuja aiemmista ärräpäistäni.

Olihan noita mäkiä. Tämä oli yksi ikimuistoisimmista.

T2:lla minulla oli vielä tunti ja 20 minuuttia aikaa juosta eka 5 km kierros ennen cut offia, joten minulla ei ollut enää mitään (teko-)syytä keskeyttää. Lähdinpä siis hölkälle. Juoksu olikin ihan yllättävän mukavaa vaikkakin ihan kamalan rankkaa. Reitti oli paljon hauskempi kuin vuonna 2015. Kaksi vuotta sitten juoksu kulki vain teitä ja latupohjia pitkin, mutta nyt reitille oli lisätty suota ja polkua. Lisäksi pääsimme käymään varmaan jokaisen Rauhan supan pohjalla, mikä oli omalla tavallaan aika lystikästä.

Maaliin tulin puolisen tuntia edellisen kisaajan jälkeen järkkärien taputusten saattelemana. Kaikki järkkärit olivat taas kerran tosi ihania ja kannustavia, eikä tällä kertaa tarvinnut edes neuvotella maalin pitämisestä auki.

Tein maalissa hienon tuuletusloikan, mutta Ääsääs oli teknisten ongelmien
 pauloissa eikä saanut sitä ikuistettua.

Jos et ole koskaan kokeillut maastotriathlonia, niin kannattaa kokeilla. Jos osaat maastopyöräillä, se on varmaan tosi kivaa. Ja jos et osaa, se on tosi kasvattavaa. Minä päätin eilen, etten oikeasti enää osallistu yhteenkään maastotriathloniin ennen kuin opettelen maastopyöräilemään. Ja siinä puuhassa voi mennä aikaa.