Strömsöhön on pitkä matka

Tänään juosta jolkotettiin pitkin Helsingin keskuspustoa, kun suuren urheilujuhlan tuntua pääkaupungin väestölle loi upouusi polkujuoksutapahtuma nimeltä Helsinki City Trail. Matkavaihtoehtoja oli 12 km ja puolimara. Koska minähän en tunnetusti juurikaan tossuja kuluta, valitsin nössösti matkoista lyhyemmän.

Meikäläisen kisanumero meni puskaan, kuten teemaan kuuluu. 

Fiilikset kisaan lähdössä olivat vähän ristiriitaiset. Sää oli aivan ihana: aurinko paistoi ja ruska on ainakin täällä etelässä vielä ihan liekeissä. Tunnelmaa kuitenkin latisti vasempaan akillesjänteeseeni viime lauantain jälkeen ilmestynyt kipu. Jalka kesti kuitenkin keskiviikon suunnistuksen kovan alustan, joten en uskonut sen haittaavan menoa tänäänkään. Lämmittelyssä kipu tuntui jopa vähän hellittävän, kunnes avaavia juoksutekniikkaliikkeitä tehdessäni vasenta nilkkaa vihlaisi oikein kunnolla. En tiedä, mitä jalalle tapahtui, mutta pirusti se sattui. Kipu kuitenkin laantui onneksi lähtöön mennessä siedettäväksi, ja saatoin lähteä köpöttelemään.

Taisin laittaa tavoiteajaksi 1:25, millä osuin toiseen lähtöön. Oikeasti tavoitteenani oli alittaa puolitoista tuntia, mutta ainahan juoksukisoissa pitää vähän keulia, kun valitsee lähtöryhmää. Keulin myös lähtöryhmässä, koska juuri kukaan muu ei uskaltautunut eturiviin lähtöviivalle. Koska toiseen riviin oli siitä lähtöviivalta vielä 20 sekuntia ennen lähtöä noin 10 metriä matkaa, eksyin minä laiskana tyttönä sitten kärjille. Eipähän tarvitse juosta yhtään liikaa. Kauaa en saanut johtoasemastani kuitenkaan nauttia.

Maali oli Olympiastadionilla - enpä ole ennen sinne juossutkaan, kun en
noita katumaratoneja harrasta

Pääsin ihan hyvissä asemissa liikkeelle, mikä on polkujuoksussa ihan kivaa - eipähän tarvitse edes teoriassa murehtia ohittelusta. Pysyin myös oman lähtöni kärjen matkassa ihan kivasti Paloheinän ekat mäet, mutta 1,93 km kohdalla (kyllä, katsoin mittarista tarkan matkan) astuin sillä samaisella vasemmalla jalallani juurelle vähän huonosti, ja nilkka pyörähti. Suusta taisi päästä joku ruma sana. Vähän aiemmin oli yksi kanssakisaaja kävellyt vastaan. Luulen, että häneltäkin meni nilkka. Minä en kuitenkaan harkinnutkaan keskeytystä: jos pystyy kävelemään, pääsee myös maaliin. Lisäksi tiesin, että minulla on vahvat nilkat, ja olen ennenkin esimerkiksi multisportissa kävellyt nilkan takaisin juoksukuntoon. ja niin tein tänäänkin: käveltyäni pari sataa metriä nilkka oli taas sen verran ok, että sillä saattoi juosta. Toki puoli seurakuntaa oli siinä vaiheessa mennyt jo ohitseni.

Kävelystä huolimatta keskivauhtini oli pysynyt alle 7 min/km, ja olin ihan positiivisilla fiiliksillä: tässähän alitettaisiin puolitoista tuntia ihan reippaasti. Aloin myös saavutella muutamia selkiä, jotka olivat päässeet ohitseni kävelyvaiheessa.

 Arka nilkka vaikutti kuitenkin myös päähän, ja huomasin alkavani nössöillä: en enää uskaltanut hypellä reteesti kivien ja puunrunkojen yli, vaan otin jokaisen askeleen todella varman päälle. Tämä oli jokseenkin kuluttavaa, ja 6 km juomapisteen jälkeen huomasin, kuinka vauhtini alkoi hiipua yli 7 minuutin kilometrivauhtiin. tai sitten minä en vaan osaa juosta kunnolla yli viittä kilometria.

Päivän saldo. EA:ssa oli minun vasemman (haha!) polveni leikellyt lääkäri,
joka sanoi, että ulompi nivelsiteeni on vähän revähtänyt. Onneksi vain vähän.

Maaliin kuitenkin päästiin. Olisi ollut kivaa juosta kerrankin Olympiastadionille hyvillä fiiliksillä, mutta päälimmäinen ajatukseni valitettavasti oli vain, että "loppuis jo". Pakko kyllä kehua järkkärien mielikuvistusta, koska vaihtelevan reitin kruunuksi oli stadikalle raahattu puunrunkoja "tuomaan polkujuoksutunnelmaa". Reitti kulki myös pituushyppypaikan lävitse, eli meillä oli myös hiekkaeste. Koetin loppukiritellä kahta pinkkiä leidiä kiinni, mutta aloitin kirini valitettavasti liian myöhään. Sen sijaan joku nainen paineli ohitseni vielä parikytä metriä ennen maalia, vaikka yritinkin pitää edes hänet takanani.

Tankattuani vähän urheilujuomaa ja yhden suolakeksin (kuka pystyy syömään heti kisan jälkeen?), huomasin, että nilkkaa alkaa sattua koko ajan enemmän lihasten jäähtyessä. Päätin sitten mennä ensiapupisteelle pyytämään jääpussia. Ensiavussa oli muutama muukin nainen (joo, ei yhytään miestä - menevätkö ne suoraan kotiin nuolemaan haavojaan vai eivätkö ne kompuroi?), ja tapasin siellä muunmuassa Endorphinistin, joka oli vetänyt oikein kunnon turvat. Se 2 km kohta taisi olla aika paha, koska toinenkin kilpasisko oli taittanut nilkkansa juuri siellä.

Loppuaikani oli 1:26:45, jolla olin naisten sarjan 106. Eli tukevasti puolivälin paremmalla puolella, mutta silti aika keskitasoa. Yllätyksekseni alitin kaikista vastoinkäymisistäni huolimatta puolitoista tuntia, mutta ihan tyytyväinen en osaa kuitenkaan olla. Kun tietää, että hyvänä päivänä olisi voinut mennä kovempaa, niin ei sitä oikein vain kykene iloitsemaan lasareettituloksesta. Jotkut tekevät hommia vasemmalla kädellä - meikäläinen tekee tuloksia näemmä vasemmalla jalalla. :)

Ps. Tajusin tässä kuvia lisäillessäni juuri syyn kaikelle epäonnelleni: taas unohtui kisakynnet!!