Kuka ei kuulu joukkoon?

Olipahan kokemus tuo eilinen maastotriathlonin SM-kisa! Taisi Minttu haukata pikkaisen ison palan ilmottautuessaan SM-kisaan eikä kuntosarjaan. Mutku kuntosarjassa oli niin lyhyt uinti, ettei se kiinnostanut! :D

Fiilis lähteä kisaan ei ollut mikään ihan reippain, koska lauantaille oli luvattu sadetta, ja minä vanhana kermaperseenä pelkäsin palelevani - vaikka ikinä ei liikkuessa ole kylmä tullut. Onneksi ennuste siirsi sadetta koko ajan myöhemmälle iltapäivään, ja sainkin itselleni boostattua jonkinlaisen kisafiiliksen matkalla kohti Lappeenrantaa.

Kaikissa kisoissa pitää kokeilla aina jotain uutta. Nyt koklasin
vaivaisenluun teippausta, joka lähti uidessa irti. Ei jatkoon.

Ennen kisainfoa kävin ilmottautumassa ja tsekkaamassa, että 10 kisaan osallistuvaa naista olivat jakautuneet eri sarjoihin siten, että yleisessä sarjassa oli viisi osallistujaa ja minun 35-39-vuotiaiden sarjassa meitä oli 2. Mietin kauan, kumpaanko sarjaan ilmottaudun. Minun suurin pelkoni oli, että yleisessä sarjassa meitä olisikin vain kolme osallistujaa, ja joku ikäluokissa menisi minua kovempaa, mutta minä olisin sitten podiumilla. No, nyt kävi juuri toisin päin, ja minulle oli luvassa "armomitali", kunhan vain pääsisin maaliin. Kilpasiskoni ajat Kiskosta ja Kuopiosta olivat vähän kovempia kuin minulla, joten pidin hyvin epävarmana, että voittaisin. Mutta ainahan voi käydä ihme!

No, ihmettä ei käynyt. Kesän aikaisemmissa kisoissa olin kokenut onnistumisen tunteita uinnissa, ja nytkin ajattelin, että olisi kivaa nousta vedestä kärkijoukoissa. No, enpä noussut. Uin alussa vähän vinoon, mutta eipä se suroaan uiminen olisi paljon pelastanut - nousin vedestä viimeisenä! Ihan kamalaa! Tätä en olekaan ennen kokenut. Mutta olenkin ollut aiemmin vain harrastelijakisoissa. Tässä vaiheessa aloin tajuta, että taidan olla vähän liian kovassa seurassa.

Uimareita saapuu vaihtoon. Minä olen jossain tuolla kaukana vielä

No, ei kun pyörälle. Fiilis ei ollut kamalan korkealla, koska tiesin olevani aika surkea maastopyöräilijä. Lisäksi tajusin heti lähdettyäni, että unohdin geelit vaihtolaatikkoon. 9 km lenkura, jota posoteltiin 4 kierrosta, oli jotain Mintun asteikolla sopivan haastava - melko vaikea väliltä. Parissa kohdassa jouduin jalkautumaan joka kierroksella, mutta mäkiä puskin vielä pirteänä ylös kuulemma terhakammin kuin moni muu nainen. Jee, jotain lohtua. Totuus kuitenkin oli, että minä en ole kokenut maastopyöräilijä, ja tasaisilla osuuksilla, minä en osannut tai uskaltanut ajaa niin kovaa kuin muut. Ja tosi moni otti minua kierroksella kiinni. Osa varmaan kahdellakin. Fiilikset pyöräilyn aikana vaihtelivat syvästä häpeästä ja epätoivosta raivokkaaseen tsemppimeininkiin ja pieneen toivoon, että joku muukin mälläisi. Mutta turha toivo. Edellinen pyöräilijä poistui lenkuralta yli puoli tuntia ennen minua.

Kaaduin pyöräilyn aikana viisi kertaa. Viimeisen kierroksen kaatumisessa palleani meni kramppiin, ja sitä availlessa reittiä lippunauhoista siivoava järkkäri sai minut kiinni - ja pysyi hyvin vauhdissani, vaikka irrottelikin välillä niitä reittimerkkejä oksista. Miten niin noloa? :) Hän oli kyllä kauhean mukava nuorimies ja tsemppasi minua niin ylipirteästi, että minua alkoi melkein ällöttää. Kaikki järkkärit olivat kyllä tosi kivoja ja tsemppaavia koko ajan.

Välillä oli ihan helppoa ja kivaakin menoa. Kierroksella ohittajat tulossa takaa.

Oli ihan käsittämättömän noloa palata pyöräilystä T2:lle, kun osa oli tullut jo maaliin, eikä kukaan muu tainnut olla enää ekalla juoksukierroksella. Kun kysyin asiaa tullessani vaihtoon. Joku nainen huusi minulle "mutta kohta on!". Ihana. Nappasin ne pirun unohtuneet geelit mukaani ja lähdin lönkyttelemään. Juoksu sujui minun mittapuussani hyvin, koska jalkani eivät olleet pyöräilystä kauhean väsyneet. Pyöräilyssähän minua oli rajoittanut lähinnä taito.

Saavuin ekalta juoksukiekalta vaihtoalueelle, kun maali oli virallisesti auki enää 15 minuuttia. Neuvottelin siinä hetken päätuomarin ja parin muun järkkärin kanssa, mutta koska he eivät tuntuneet olevan ihan yhtä mieltä siitä, saanko maalissa tulosta, päätin juosta vielä sen toisenkin 5 km kiekan. Ja sitä paitsi olin jo ekalla kiekalla pahoitellut 3 km kohdalla olleelle juoksupisteelle, että aion tulla vielä kerran käymään. Lisäksi olin aika varma, että olisin myöhemmin itselleni vihainen, jos luovuttaisin.

Metsä on vähän epätarkka, koska tämä on kuvakaappaus videolta. Ei ollut ruuhkaa, ei.

Kiltit järkkärit pitivät sitten maalia auki vain minua varten, ja minä kurvasin maaliin oltuani reissun päällä 4 tuntia ja melkein 56 minuuttia. No, olihan matkaakin huimat 1 km + 38 km + 10 km. Toiset (aika monet) suorittavat tuossa ajassa flätin puolimatkan. Koska kukaan muu koko kisassa ei viettänyt reitillä aikaa kuin korkeintaan vähän yli 4 tuntia, niin julistin itseni eilen Suomen huonoimmaksi maastotriathlonistiksi. Mutta olenkin nyt suunnistuskisoissa käytyäni erikoistunutkin johtamaan tilastoja sieltä toisesta päästä.

Ylivalottunut maalikuva. Mutta pics or didn't happen. Eiks nii?

Mutta koska kaikki muut nössöt jäivät kotisohvalle eivätkä tulleet lähtöviivalle, minusta tuli sitten ihan virallisesti SM II. Yritin olla cool ja näyttää mahdollisimman vähän nololta. Onneksi kaikki taputtivat jo, kun minun aikani luettiin, niin ehkä ihan kaikki eivät sitä kuulleet. Mutta siellähän se tuloksissa komeilee kaikille jälkipolville. Olisin varmaan lähtenyt himaan jo ennen palkintojenjakoa, mutta arvontapalkintona oli hieno 1200 euron cyclocrossi, joka arvottiin vain paikallaolleiden kesken. Ei osunut onni kohdalle, mutta aina pitää yrittää. Lisäksi en ollut ihan varma, sainko virallisen SM-statuksen vai en, koska suoritukseni meni vähän yliajalle. Joten pitihän sekin jäädä tsekkaamaan.

Base camp triathlon oli oikeasti tosi kiva kisa. Järjestelyt toimivat hyvin, Saimaa ei ollut ihan kamalan kylmä ja reitti oli tosi nätti. Ja sadekin iski vasta, kun minä olin viimeisellä juoksukierroksella - eli muiden päästyä jo maaliin. Minä olisin tosiaan mieluummin polkenut vain kaksi kierrosta, mutta sellaiset, jotka osaavat rymistellä pitkin metsiä ja omistavat vähän paremman pyörän kuin minä, tykkäävät kisasta varmaan tosi paljon.

Tässäpä se. Mutta aika kauan mä sitä tienasinkin, niin kai se on ansaittu. :)

Itse en aio ensi vuonna osallistua. Suunnittelin, että teen näyttävän paluun sitten viisikymppisenä, kun saan suorittaa lyhyemmän matkan. Ja ennen sitä ehdin opetella vaikka maastopyöräilemään.