Kun elämä häiritsee hyvää harrastustoimintaa

Tämä viikko on mennyt urheilullisesti vähän pienemmällä liekillä, vaikka suunnitelmissa oli viettää PK-kautta täyttä häkää. Elämä tai tarkemmin sanottuna leffafestari nimeltä Rakkautta ja Anarkiaa on sotkenut aikatauluja. Kun melkein joka ilta tulee istuttua leffateatterissa katsomassa enemmän ja vähemmän omintakeisia indiepläjäyksiä, ei ehdi lenkille tai salille ihan haluttuun tahtiin. Lisäksi mulla on ollut tällä viikolla aika paljon töitä, joten olen ihan vaan henkisen rauhan takia mennyt aamuisin mieluummin töihin kuin urheilemaan.

Kaiken tämän päälle minulla on jo jonkin aikaa ollut akuutti "paska mutsi" -syndrooma: koen jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi kotona kissojen kanssa. Oletan, että pienten lasten vanhemmilla on samanlaista kroonista riittämättömyyden tunnetta. Siitä syndroomani nimi siis. Minun omaatuntoani alkoi soimata joskus kesällä, kun viiletimme useamman viikonlopun ties missä, ja kissoilla kävi vain ruokkija ja vessansiivooja pari kertaa päivässä. Tästä syystä en esimerkiksi torstaina mennyt töistä salille, vaan meninkin kotiin korjaamaan kissojen kiipeilypuun narukuorrutetta ja aktivoimaan karvahanureita siitä yli jääneillä narunpätkillä. Olen kuitenkin niin monena iltana tällä viikolla ollut siellä leffassa, etten enää eilen raaskinut mennä töistä suoraan salille ja sieltä melkein suoraan uimaan.

Kotona on parasta seuraa

Koetan kuitenkin taistella "paska urheilija" -syndroomaa vastaan ja hoen itselleni, että tällä tasolla liikkuessa urheilun pitää olla kivaa eikä ahdistusta tuova velvollisuus. Jos voin henkisesti paremmin tehdessäni töitä ja ollessani kissojen kanssa kotona kuin puntatessa, niin en punttaa. Ja tuskin se nyt radikaalisti tuloksiinkaan vaikuttaa. Ei näitä leffafestareita ja työkiireitä nyt ihan joka viikko ole.

Lohduttelin itseäni myös keksimällä, että voisin ilmottautua puolimatkalle tähtäävien triatleettien treeniryhmään. Samalla annoin itselleni luvan olla vähän vähemmän järjestelmällinen treenaaja syys-lokakuun ajan, koska ryhmä starttaa marraskuussa. Itsepetostako? En tiedä, mutta ainakin minun kortisolitasoni pysyvät alhaalla.

Laatikollinen hyviä syitä jäädä kotiin

Loppupeleissä kuitenkin aikatauluihin sopivista treeneistä tulee kuitenkin aina hyvä fiilis ja ne lataavat akkuja. Ja sehän tässä kai kuitenkin on tärkeintä. Olisihan se toki ihan kivaa, jos tuloksetkin joskus paranisivat, ja siksi koetankin treenata edes vähän systemaattisesti. Mutta ihan rehellisesti sanottuna: jos oikeasti haluaisin kehittyä jossain lajissa edes jokseenkin hyväksi, minun pitäisi panostaa siihen, eikä harrastaa triathlonia, suunnistusta, multisportia, kiipelyä ja käydä salilla. Tai minun pitäisi edes kisata vain yhdessä lajissa. Mutta koska en osaa valita, niin ei passaa liikaa jännittääkään.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. :)