torstai 24. marraskuuta 2016

Kissa nimeltä Svantepolk

Olin mukana Pohjanmaalla lokakuussa, kun Supersuunnistaja aloitti hirvenmetsästyskauden. En mennyt mukaan passiin toljottamaan, vaan minulla oli paljon tärkeämpiä busineksia hoidettavana. Minä suuntasin sunnuntaina Vaasan kissatalolle, ja hain sieltä meille kolmannen kissan!

Supersuunnistaja lupasi minulle kolmannen kisun, kun Miisulla todettiin syöpä. Miisu voi nykyään oikein hyvin, ja sytostaattihoidot ovat tehonneet, mutta pelasimme silti varman päälle, ja hankimme Unskille lisää seuraa.

Koska Miisu ja Unskikin ovat saaneet omat esittelypostauksensa, suodaan sellainen nyt myös Svantelle.

Hei, minä olen Svantepolk ja olen saanut nimeni Svantepolk Knutssonin mukaan

Kuka: Svantepolk

Lempinimet: Svante

Syntynyt: Laihialla kivenkolossa suunnilleen toukokuussa 2015

Miten törmäsimme: Olin jo ajat sitten pättänyt, että seuraavaksi annan kodin kodittomalle kissalle. Päädyin ottamaan kissan Vaasan kissatalosta, koska Pohjanmaan eläinsuojeluyhdistyksissä on paljon enemmän ruuhkaa kuin vaikkapa Hesyllä, koska urpot pohjalaiset eivät viitsi sterkata navettakissojaan. Kävimme jo kesällä katselemassa kissoja Vaasassa, ja speksasimme yhdessä kissatalon henkilökunnan kanssa meille leikkisän ei-valmiin-sylikissan, joka väistäisi kuningatar Miisua ja mahtikolli Unskia, mutta toisi niihin myös sopivasti vauhtia. Viimeinen karsinta käytiin Svanten ja sen veljen välillä, mutta Svante voitti, koska se oli meitä ovella vastassa.
Svantepolk on sporttikissa henkeen ja vereen ja tykkää myös katsoa urheilua

Erikoista: Svante on villikissan pentu ja kovia kokenut laitoslapsi. Se on loukutettu Laihialta noin 10 viikon ikäisenä emonsa ja kolmen sisaruksensa kanssa. Koska villikissat ovat vähän haastavia eivätkä mitenkään valmiita lemmikkejä, oli Svante kissaperheen ensimmäinen jäsen, joka sai uuden kodin. Ja sekin joutui odottamaan Vaasan kissatalolla meitä yli vuoden. Svantea ei ole totutettu läheisyyteen ihmisten kanssa pienestä pitäen, joten siihen ei saa koskea eikä sitä varsinkaan ole helppoa ottaa kiinni (voi saada esim. pureman korvaan ja antibioottikuurin). Mutta onneksi meillä on täällä yksi sylipuuhka ja yksi henkinen koira näyttämässä Svantelle mallia, kuinka ihmisten kanssa elellään. Kuukaudessa Svante on jo uskaltautunut syömään kädestä ja tulemaan sohvalle minun kanssani samaan aikaan. Se myös puskee välillä aamuisin halutessaan ruokaa. Välillä se tosin kokeilee, saisiko kynsillä pohkeeseen läppäisemällä palvelijaan enemmän vauhtia...

Olen vielä kamalan ujo, mutta myös pirun utelias

Lempparit: Laserosoittimen perässä juokseminen on Svanten ykköshupia. Kun Svante ravaa valon perässä, ei pito aina mutkissa riitä, ja kaveri lenteleekin tämän tästä päin huonekaluja. Mutta se ei paljoa Svantepolkia hidasta. Lisäksi Unski on Svanten suuri idoli, ja se haluaisi aina painia Unskin kanssa. Unskin mielestä Svante on kuitenkin useimmiten vähän rasittava kakara.

Inhokit: Paijaaminen, kuljetuskoppa ja lähes kaikki uusi ja pelottava. Tosin Svanten elämä on yhtä ristiriitaa, koska kaikki uusi on myös perhanan mielenkiintoista. Jännittää ja kiinnostaa siis samaan aikaan.

Svanten suurin idoli on Unski, ja se haluaisi hengata aina Unskin kanssa

Lempiherkku: Kaikki, mitä on kaverin lautasella.

Svanten ja meidän yhteiselo on vielä tuoretta, mutta olen aika varma, että siitä saadaan vielä oikein hyvä kissa. Meillä ei kuitenkaan ole lapsia, niin voimme ja jaksamme kasvattaa tästä pienestä villikissasta kivan lemmikin. Ei se tarvitse muuta kuin aikaa ja rakkautta.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Oho, ilmosin marrasputkesta huolimatta

Iltaa pitkästä aikaa. Yö-rogan jälkeen ei ole tapahtunut juuri muuta kuin lenkkejä puolen tunnin molemmin puolin joka päivä. Jopa rogan jälkeinen sunnuntai meni kohtuullisen kivuttomasti, koska kilteistä kiltein Supersuunnistaja lähti seuraksi. Lenkki ei pysynyt edes rauhallisena peekoona, vaan lipsahti vauhtikestävyyden puolelle. Ääsääs juoksee luonnostaan minua kovempaa, niin tuli itsekin vahingossa pingottua.

Kuun alussa oli tosi kivaa juosta, kun oli niin nättiä

Vauhdit eivät muuten ole kasvaneet kuun aikana, mutta varsinkin aamuisin on askeleen kepeys parantunut merkittävästi. Eli suomeksi: ei tunnu enää niin pahalta. Kaikkeen siis tottuu - jopa aamulenkkeihin.

Tällä hetkellä vähän jänskättää, kestääkö putki kuun loppuun asti. Viime viikonlopusta lähtien minulla on ollut aamuisin pientä kurkkukipua. Siksi tänäänkin menin lenkille vasta töiden jälkeen, kun kurkku oli taas kostutettu ja kivuton. Rupesin myös välittömästi lauantaina douppaamaan kaksin käsin C-vitamiinia ja sinkkiä. Poretabletin lisäksi olen juonut tyrnimehua ja syönyt paljon marjoja ja hedelmiä. Lisäksi ryystän pakuriteetä kuin viimeistä päivää. Nyt ei ole aikaa sairastella.

Lenkillä tuli suorastaan jouluinen olo

Marrasputki on toiminut hauskana joulukalenterin esikalenterina. Enää 8 lenkkiä ennen ekaa luukkua! Samalla loppuu myös perinteinen herkkulakkoni, joten marrasputki toimii myös lähtölaskentana kaameille karkkijätskimättöviikoille. Silloin ehtisi varmaan olla sitten kipeänäkin, jos on ihan pakko. Tosin kovassa flunssassa ei maista edes uusia jätskimakuja, joten ehkä pysyttelen vain terveenä.

On elämään luvassa vähän vaihteluakin. Perjantaina mennään taas rogaamaan - ja tällä kertaa jalan. Adventure night roga on kahden tunnin pikakisa, missä ei ole yhtään suunnitteluaikaa ennen lähtöä, ja maastossa on kartalle merkkaamattomia sakkorasteja, joita leimatessa tulee miinusta. Rastipisteiden kanssa pitää siis olla tarkkana kuin porkkana. Sovimme, että minä suunnistan muuten, mutta Supersuunnistaja kertoo, jos meinaan leimata sakkorastilla tai pummata muuten.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kylmää!

Perjantaina auringon laskiessa minä ja Supersuunnistaja köytimme uskolliset ratsumme (pyörät siis) auton perään ja suuntasimme Hondan nokan kohti Tampesteria. Perinteinen Yö-rogaining käytiin tällä kertaa Ylöjärvellä, joka on Tampereen naapurikaupunki. Minä pääsin vihdoin yörogaamaan fillarilla, kuten keväällä kateellisena toivoin, koska tossusarjaan halajava Vuorikiipeilijä M oli Nepalissa valloittamassa vuoria.

Rogaamaan valmistuvaa kisakansaa

Olimme perillä Ylöjärven liikuntakeskuksella puoli yhdeksän tienoilla, ja ehdimme hyvin suunnitella reittimme ja tehdä muutamat eväsleivätkin (jotka syötiin lauantaina kotona). Reittiä emme tosin ehtineet mitata, mutta arvioimme sen olleen noin 100 km. Loppuun suunniteltiin muutamia lenkkejä, joita oli mahdollista jättää pois, jos aika uhkaisi loppua. Pyöräsarja starttasi klo 22 ja tossusarja lähti liikkeelle viisi minuuttia meidän jälkeemme.

Lähtö oli yhtä otsalamppua. Pimeät lähdöt ovat aina näyttäviä.

Meidän starttimme ei mennyt tällä kertaa mitenkään mallikkaasti, koska kadotimme toisemme alkuruuhkassa. Supersuunnistaja luuli, että minä seuraan häntä, ja minä luulin hänen tulevan vasta minun perässäni ja jäin odottelemaan häntä. Onneksi Ääsääs ei ehtinyt kuin 50 metrin päähän ja tajusi sitten palata hakemaan minut mukaansa. Muutama minuutti alkukohelluksessa taisi mennä. Onneksi oli kahdeksan tuntia aikaa.

Rasti, jolla oli jopa rastilippu
Tällä kerralla minulla oli joukkueessamme ihan oikeasti tärkeä rooli: minä olin vastuussa rastimääreiden lukemisesta ja rastien leimaamisesta. Yleensä tehtävänäni on vain roikkua Supersuunnistajan peesissä ja toimia seurustelu-upseerina. On taktisesti varsin järkevää, että eri ihminen leimaa ja suunnistaa. Tällöin suunnistaja voi katsella reittiä seuraavalle rastille samaan aikaan, kun toinen leimaa. Varsinkin jalan liikkuessa minulla vaan tuppaa menemään kaikki energia vauhdissa pysymiseen, niin annan yleensä Supersuunnistajan hoitaa kaikki hommat ja keskityn itse hengittämiseen. Mutta nyt minulla oli leimaamiseen parempi kännykkä, joten hoidin leimaushommat. Ja rastien pienen koon takia oli rastimääreidenkin lukeminen tällä kertaa varsin tarpeellista.

Kulttuurirasti: rastimerkki oli kiinni veistoksessa.

Olimme valinneet reitillemme lähinnä isojen pisteiden rasteja ja muutaman tien varressa olevan kolmosen. Rastit löytyivät helposti ilman pummeja. Vain muutama rastin lähestyminen oli hieman haparoiva, mutta mitään isompaa mokaa ei tällä kertaa tullut.

Täällä taisteltiin nuijasodassa. Me taistelimme itsellemme
rastilta 3 pistettä.

Tänä vuonna marraskuu on ollut harvinaisen kylmä ja luminen, ja perjantaiaamuna taisi olla ihan ennätyspakkaset. Onneksi pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle illan aikana, ja ilma lämpeni hieman, kun lauantai ehti pidemmälle. Mutta kylmää oli silti! Jos pysähdyimme missään välissä kaivelemaan jotain repusta, tuli heti kylmä, kun lähdimme uudelleen liikkeelle. Lisäksi minun juomareppuni letku jäätyi, vaikka olin vaihtanut sen talviversioon ja yritin aina puhaltaa sen tyhjäksi juominkien jälkeen.

Repalla, Jarilla, Mikolla ja Miikalla on
ihania kavereita. <3

Letkun jäädyttyä join mehua Supersuunnistajan pullosta kunnes sekin jäätyi. Onneksi saimme pullon väliaikaisesti sulaksi, kun lisäsimme sinne lämmintä vettä juomapisteellä tien varressa olleista kanistereista. Sen jälkeen nesteytimme itseämme vain Gainomaxilla, kunnes pysähdyimme kolmen jälkeen nokialaisella ABC:lla. Juomarepun letku suli kaakaon ja sämpylän nauttimisen aikana, minkä jälkeen menin vessaan täyttämään juomarakon kuumalla vedellä. Loppukisan varmistelin letkun pysymistä sulana ottamalla tarpeeksi usein huikkaa ja työntämällä letkun aina käytön jälkeen takaisin reppuun rakon viereen lämmittelemään.

Tauolla sämpylä maistui. Huomaa myös yön pimeät kisakynnet.

Viiden maissa ilmoitin Supersuunnistajalle, että kiinnostukseni kisaa kohtaan alkoi laskea radikaalisti, eikä minua haittaisi yhtään lähteä jo maalia kohti. Sovimme, että ajaisimme maaliin lähes suorinta reittiä ja nappaisimme matkan varrelta vielä kolme rastia. Tähän menikin aikaa melkoisen sopivasti nelisenkymmentä minuuttia, joten maalissa aikaa ei jäänyt enää kuin vähän yli vartti. Ihan kiva, että kerrankin ei tullut kiire.

Maalileimaus (ei oma, koska siihen tarvittiin kännykkää)

Koska olen edelleen marrasputkessa, kävin maaliin tultuamme vain vaihtamassa pyöräilykengät lenkkareihin ja lähdin lenkille. Totesin, että oli varmempaa juosta samoilla silmillä ja valmiiksi lämpimillä lihaksilla kuin yrittää jaksaa illalla enää minnekään. Onneksi Supersuunnistaja lähti seuraksi. Kulki ihan yllättävän hyvin. Olisin jaksanut helposti juosta yli minimit (jos olisi ollut pakko, mutta eipä ollut). Tänään juoksu oli suorastaan keveää, joten putkessa ollaan edelleen.

Tour de Pirkanmaa kokonaisuudessaan.

Saimme kasaan 242 pistettä, mikä oikeutti sijaan 48 kaikkiaan 117 joukkueen sarjassa. Kaikki tulokset on nähtävissä tuolla.  Olen varsin tyytyväinen suoritukseemme, koska otimme kisan aika löysin rantein ja kävimme kaakaollakin. Pirkanmaan kunnista tuli tutustuttua 82 km reitillämme Nokiaan, Ylöjärveen, Hämeenkyröön ja Tampereeseen. Maisemia ei kyllä juurikaan nähty, kun oli koko ajan pimeää. Mutta tämähän olikin Yö-roga.

torstai 10. marraskuuta 2016

Pohjoiskorealaisia uutisia

Tulipas ylitettyä uutiskynnys. Ei tosin Hesarissa, vaan pohjalaisessa paikallisjulkaisussa nimeltä Syd-Österbotten. Olen nyt sitten ilmeisesti eteläpohjalainen suunnistaja.


Kotiseutu on tämän pikku-uutisen ainoa oikea virhe. Lopputarina onkin sitten lähinnä totuuden vääristelyä ja kertomatta jättämistä. Uutisesta voi ymmärtää, että päämatka Raatojuoksussa olisi 10 km, mikä ei pidä paikkaansa. Vuoden raadon aika lasketaan kuitenkin 15 km matkan voittajan ajasta, Ja kaikkein kovimmat jätkät kisaavat 20 km sarjassa. Eli 10 km sarjassa pärjääminen ei olisi mitenkään erityisen wau.

Lisäksi jutussa jätetään tyylikkäästi mainitsematta, että meikä ei ollut paremmalla puoliskolla suinkaan 10 km varsinaisessa kilpasarjassa, vaan helpolla radalla. Tästä tulee mieleen jalkapallon MM-kisat 2010 ja Pohjois-Korean uutistoimiston tapa kertoa oman maan matseista: uutisissa jätettiin tyylikkäästi mainitsematta, että Pohjois-Korea hävisi kaikki matsinsa. Tai sitten asia kerrottiin aina niin ovelasti kiertoilmaisulla sivulauseessa, että uutinen piti lukea kolmesti, ennen kuin asia selvisi.

Huomenna karautetaan illaksi Ylöjärvelle ja rogataan koko yö. Minä ja Supersuunnistaja osallistumme fillarisarjaan. Pitäisi varmaan katsella kamoja valmiiksi, mutta taidanpa jättää aamuun. Kisakynnet voisin kerrankin muistaa tehdä.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Hyvin peesattu on puoliksi suunnistettu

Suunnistajien kausi loppuu perinteisesti Sipoossa järjestettävään Raatojuoksuun. Minä olin edellisen kerran mukana 2012, kun Supersuunnistaja halusi saada autokyydin Sipooseen. Tänä vuonna päädyin lähtemään kinkereihin yksin, koska Ääsääs on Pohjanmaalla poimimassa hirviä, enkä saanut houkuteltua ketään kaveriakaan mukaan.


Neopreenisukat olivat päivän kovin varustevalinta. Tossut kastuivat soissa,
mutta varpaat eivät.

Mutta suunnistus onkin yksilölaji, joten mihis sitä seuraa tarvitaan. No, olisihan 3,5 km matka kisakeskuksesta lähtöpaikalle sujunut ehkä vähän viihtyisämmin, jos olisi ollut joku, jolle länkytellä. Mutta näinkin pärjäsi.

Vaikka suunnistus onkin yksilölaji, niin suoritus ei ollut tänään ehkä pelkästään oma: tänä vuonna metsässä (kuten kaikkialla muuallakin) oli lunta, joten suunnistuksessa oli polkuineen melkoiset "Jukola-vibat". Minun D10KMH-sarjassani ei ollut edes hajontaa, niin polkujen lisäksi tarjolla oli lähes jokaisella rastivälillä myös mukava juna, jota peesata.

Kartta oli jaettu kahteen osaan ja rastin 12 jälkeen tuli "kartan vaihto" -
toinen kartta oli ensimmäisen vieressä rastimääreiden alla.

Ihan pummitta tämäkään keikka ei mennyt, mutta pummit olivat sentään hyvin mietoja. Ensin lähdössä juoksin vähän turhaan K-pisteen kautta: minun paikkani yhteislähdössä oli melkein takarivissä, ja ensimmäinen rasti oli lähes selkäni takana. Mutta kävivät melkein kaikki muutkin tekemässä uukkarin K-pisteellä. Vain muutama tosi näätä hyppäsi suoraan ojan yli oikeaan suuntaan.

Sellainen ihan oikea pummi tuli ihan lopussa, kun harhailin rastin 16 jälkeen hetken kalliolla, ennen kuin uskoin, että jo näkemäni polku vie hiekkatielle, minkä varressa viimeinen rasti oli. Hävisin kuitenkin edelliselle kilpasiskolle yli minuutin, joten pummauksellani ei ollut sijoituksen kannalta mitään merkitystä.

Maali ja emitien purku kisakeskuksessa Sipoonlahden koululla.

Johtuen kisan polkujuoksumaisuudesta, keikuin koko kisan aika samoilla sijoilla. Jalat olivat vähän väsyneet marrasputken juoksuista ja unohtuneesta venyttelystä. Tämän huomasin varsinkin suoritukseni jälkimmäisellä tunnilla. Paremmalla juoksujalalla olisin saattanut päästä parin tunnin hujakoille, mikä olikin salainen toiveeni. Nyt aikaa meni seitsemän minuuttia enemmän. Mutta ei kai sitä nyt tavoitteita saavuteta, kun unohdetaan tehdä kisakynnet.

Tuloksia voi ihailla tuolta. Minä lähden nyt nukkumaan,

perjantai 4. marraskuuta 2016

#marrasputki

Facebookin ryhmillä Helsinki Trail Running Club ja Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 on ollut jo useamman vuoden käynnissä perinne nimeltä Marrasputki. Marrasputken idea on saada ihmiset lenkkeilemään myös vuoden pimeimpään aikaan.

Säänöt ovat yksinkertaiset: Juokse joka päivä vähintään 25 minuuttia putkeen. Ja juosta pitää nimenomaan ulkona.

Minä sain idean lähteä mukaan ajoissa maanantai-iltana. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ajattelin ensin kokeilla ihan salaa, kestävätkö jalat ja pystynkö muutenkaan moiseen. Mutta jo tiistai-iltana huomasin liittyneeni HTRC:n Marrasputki 2016 -ryhmään, keskiviikkona kerroin firman juoksukoulussa valkulle ja parille työkaverille osallistuvani ja torstaina julkaisin instassa kuvan aamulenkiltäni hashtagilla #marrasputki.

Edes kesällä en juossut viikkoa putkeen, mutta
nyt juostaan kuukausi!

 Kysyin muuten Akilta, onko hommassa mitään järkeä. Kuulemma on, jos malttaa juosta kevyesti eikä juokse liian pitkiä lenkkejä. Aki on kuulemma joskus suositellutkin Marrasputkea joillekin asiakkailleen, koska sillä saa ainakin rutiinin päälle. Tämä valoi minuunkin uskoa.

Päätin nyt sitten tulla ihan kunnolla kaapista ja julistaa ihan täällä blogissakin, että hei, olen Minttu ja minulla on putki päällä. Ajattelin, että pieni julkisuus tuo sopivaa painetta hoitaa homma kotiin, jos terveys vaan antaa myöten. Ensi viikon sunnuntaina pientä kiukkua varmaan tarvitaankin, kun olen yörogannut koko perjantain ja lauantain välisen yön. Lauantain lenkin ajattelin suorittaa heti rogan jälkeen samoilla silmillä.

Ihan näin kovaa en huido pk-lenkeilläni (ja pidän kädetkin paremmin "paketissa",
kuten Aki juuri keskiviikkona neuvoi)

Päätin muuten luopua valmentasjasta reilun kuukauden kokeilun jälkeen, koska keksin tällaisia pöhköyksiä tämän tästä. Valkku oli tosi hyvä ja kiva, mutta totesin, että nautin enemmän, jos saan keksiä treenini itse. Lisäksi valkulla oli aika vähän "liikkumavaraa", kun minulla on jo ohjelmassa uintitreenejä ja kaksi pakollista salia per viikko. Totesin myös, etten halua keskittyä yhteen lajiin (joka olisi siis ollut triathlon), vaan olla tasaisen huono kaikessa, mitä teen. Joten nyt olen taas täysin itsenäinen ja vapaa juoksemaan koko marraskuun. Poljetaan pyörää sitten joulukuussa.

torstai 3. marraskuuta 2016

Leffa-asiaa

Minulla meni viime viikonloppu taas vähän vähillä unilla. En ollut suunnistamassa pitkin metsiä enkä edes rimpsalla. Istuin ihan kotona koneen ääressä ja editoin apinan raivolla lyhytelokuvaa. Trailrunning.fi järjesti polkujuoksulyhytelokuvakilpailun (hieno sana!), minkä dead line oli kuun vaihteessa. Ja tietty minä jätin kaiken viime tinkaan.

En ollut ihan tyytyväinen elokuvan taiteelliseen antiin, mutta koska käytin leffan tekoon kuitenkin perhanasti aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, niin päätin kuitenkin osallistua kisaan. Vaikka leffa ei olekaan taiteellisesti tai laadullisesti ihan sitä, mitä halusin, oli sen tekeminen kuitenkin todella opettavainen kokemus. Ihan tekniseltä kantalta ajatellen olen oppinut käyttämään Movie Makerin lisäksi myös Premiere Elementsiä ja tunnen siitä jo paljon jänskiä featureita.

Iloinen sinipaitainen herra A, joka vilahtaa leffassani kerran jos toisenkin.
Minulle tuli vaikeuksia löytää matskua muistakin ihmisistä, koska A ja
Supersuunnistaja juoksivat hyvin samaan tahtiin.

Lisäksi olen oppinut lyhytelokuvan teosta yleisesti seuraavaa:

  • Jos haluat tehdä polkujuoksuelokuvan, hanki juoksijan kameralle kehto. Filmin laatu kärsi pahasti siitä, että Supersuunnistaja juoksi niin kovaa. Hän piti kameraa sunnuntain pitkiksellä ( = Nuuksio Classic) kädessään, ja kovaa mentäessä, mm. loppukirissä, kamera heilui yksinkertaisesti liikaa. Edes Premieren tärinänpoisto ei auttanut heilumiseen, koska kuva olisi kroppaantunut ihan liikaa. Käsi sentään vähentää tärinää jonkin verran, ja kädessä oleva kamera heiluu paljon vähemmän kuin vaikka päähän tai rintaan kiinnitetty kamera.
  • Matskua tarvitaan ihan sikana. Minä halusin valita sellaisia pätkiä, missä näkyi muita ihmisiä eikä vain polkua. Vaikka matskua oli toista tuntia, niin aika vähäiseksi kuitenkin jäi käytettävä materiaali. Sen piti kuitenkin sopia pituudeltaan myös musiikkiin. Kuvaaja voisi opetella kuvaamaan aina vähän ”täytevaraa” alkuun ja loppuun. Varsinkin maalissa olisi voinut olla vähän pidempi leikkausvara lopussa.
  • Editointiin kuluu yllättävän paljon aikaa. Varsinkin, kun oma kone on vähän mopo renderöimään. Kannattaa siis aloittaa jälkituotanto ajoissa, niin ehtii nukkuakin.
  • Leffan teossa auttaa, jos on ensin idea ja alkaa sitten kuvata materiaalia sen pohjalta. Idean keksiminen materiaalin pohjalta on paljon haastavampaa. Mietin aluksi jotain ”4 reasons why I run trails” -teemaa, mutta en keksinyt matskuista kuin pari hyvää syytä. Vaikka oikeastihan niitä on enemmän kuin neljä. Kaipasin monta kertaa myös  ”täytematskua” kuten liplattavia laineita tai muita ihania luontokuvia tai maisemia.

Mutta oppia ikä kaikki. Otan tästä onkeeni, kuvailen ahkerasti ja osallistun ensi vuonna uudelleen.

Toivottavasti jaksatte kuitenkin katsoa leffani kaikkien näiden meriselitysten jälkeenkin. Kannattaa katsoa se edes musiikin takia. Se on pirun hyvää. Sain koko idean polkujuoksuelokuvan teosta kuultuani Tobias Tågin kappaleen Heroes Trail, joka siis on leffan aloitusbiisi. Tobias on kotoisin samalta seudulta Supersuunnistajan kanssa, ja hän taisi törmätä biisiin jossain Närpiön FB-ryhmässä. Minusta on kivaa leikkiä taidemesenaattia ja boostata Tobiasta. Joten käykää luuraamassa myös hänen YouTube-kanavaansa, jos musa iskee.

Mutta asiaan: saanen esitellä teille kilpailuteokseni Trail Heroes. Antoisaa 7 minuutin 36 sekunnin elokuvanautintoa!



Kaikki kilpailuteokset voi käydä katsomassa täällä. Äänestysaikaa voittajasta on ensi viikon loppuun asti. Ja jos haluat nähdä vieläkin enemmän polkujuoksuleffoja, niin lähde Trails in Motion -leffailtaan ensi viikolla.