Hyvin peesattu on puoliksi suunnistettu

Suunnistajien kausi loppuu perinteisesti Sipoossa järjestettävään Raatojuoksuun. Minä olin edellisen kerran mukana 2012, kun Supersuunnistaja halusi saada autokyydin Sipooseen. Tänä vuonna päädyin lähtemään kinkereihin yksin, koska Ääsääs on Pohjanmaalla poimimassa hirviä, enkä saanut houkuteltua ketään kaveriakaan mukaan.

Neopreenisukat olivat päivän kovin varustevalinta. Tossut kastuivat soissa,
mutta varpaat eivät.

Mutta suunnistus onkin yksilölaji, joten mihis sitä seuraa tarvitaan. No, olisihan 3,5 km matka kisakeskuksesta lähtöpaikalle sujunut ehkä vähän viihtyisämmin, jos olisi ollut joku, jolle länkytellä. Mutta näinkin pärjäsi.

Vaikka suunnistus onkin yksilölaji, niin suoritus ei ollut tänään ehkä pelkästään oma: tänä vuonna metsässä (kuten kaikkialla muuallakin) oli lunta, joten suunnistuksessa oli polkuineen melkoiset "Jukola-vibat". Minun D10KMH-sarjassani ei ollut edes hajontaa, niin polkujen lisäksi tarjolla oli lähes jokaisella rastivälillä myös mukava juna, jota peesata.

Kartta oli jaettu kahteen osaan ja rastin 12 jälkeen tuli "kartan vaihto" -
toinen kartta oli ensimmäisen vieressä rastimääreiden alla.

Ihan pummitta tämäkään keikka ei mennyt, mutta pummit olivat sentään hyvin mietoja. Ensin lähdössä juoksin vähän turhaan K-pisteen kautta: minun paikkani yhteislähdössä oli melkein takarivissä, ja ensimmäinen rasti oli lähes selkäni takana. Mutta kävivät melkein kaikki muutkin tekemässä uukkarin K-pisteellä. Vain muutama tosi näätä hyppäsi suoraan ojan yli oikeaan suuntaan.

Sellainen ihan oikea pummi tuli ihan lopussa, kun harhailin rastin 16 jälkeen hetken kalliolla, ennen kuin uskoin, että jo näkemäni polku vie hiekkatielle, minkä varressa viimeinen rasti oli. Hävisin kuitenkin edelliselle kilpasiskolle yli minuutin, joten pummauksellani ei ollut sijoituksen kannalta mitään merkitystä.

Maali ja emitien purku kisakeskuksessa Sipoonlahden koululla.

Johtuen kisan polkujuoksumaisuudesta, keikuin koko kisan aika samoilla sijoilla. Jalat olivat vähän väsyneet marrasputken juoksuista ja unohtuneesta venyttelystä. Tämän huomasin varsinkin suoritukseni jälkimmäisellä tunnilla. Paremmalla juoksujalalla olisin saattanut päästä parin tunnin hujakoille, mikä olikin salainen toiveeni. Nyt aikaa meni seitsemän minuuttia enemmän. Mutta ei kai sitä nyt tavoitteita saavuteta, kun unohdetaan tehdä kisakynnet.

Tuloksia voi ihailla tuolta. Minä lähden nyt nukkumaan,

#marrasputki

Facebookin ryhmillä Helsinki Trail Running Club ja Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 on ollut jo useamman vuoden käynnissä perinne nimeltä Marrasputki. Marrasputken idea on saada ihmiset lenkkeilemään myös vuoden pimeimpään aikaan.

Säänöt ovat yksinkertaiset: Juokse joka päivä vähintään 25 minuuttia putkeen. Ja juosta pitää nimenomaan ulkona.

Minä sain idean lähteä mukaan ajoissa maanantai-iltana. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ajattelin ensin kokeilla ihan salaa, kestävätkö jalat ja pystynkö muutenkaan moiseen. Mutta jo tiistai-iltana huomasin liittyneeni HTRC:n Marrasputki 2016 -ryhmään, keskiviikkona kerroin firman juoksukoulussa valkulle ja parille työkaverille osallistuvani ja torstaina julkaisin instassa kuvan aamulenkiltäni hashtagilla #marrasputki.

Edes kesällä en juossut viikkoa putkeen, mutta
nyt juostaan kuukausi!

 Kysyin muuten Akilta, onko hommassa mitään järkeä. Kuulemma on, jos malttaa juosta kevyesti eikä juokse liian pitkiä lenkkejä. Aki on kuulemma joskus suositellutkin Marrasputkea joillekin asiakkailleen, koska sillä saa ainakin rutiinin päälle. Tämä valoi minuunkin uskoa.

Päätin nyt sitten tulla ihan kunnolla kaapista ja julistaa ihan täällä blogissakin, että hei, olen Minttu ja minulla on putki päällä. Ajattelin, että pieni julkisuus tuo sopivaa painetta hoitaa homma kotiin, jos terveys vaan antaa myöten. Ensi viikon sunnuntaina pientä kiukkua varmaan tarvitaankin, kun olen yörogannut koko perjantain ja lauantain välisen yön. Lauantain lenkin ajattelin suorittaa heti rogan jälkeen samoilla silmillä.

Ihan näin kovaa en huido pk-lenkeilläni (ja pidän kädetkin paremmin "paketissa",
kuten Aki juuri keskiviikkona neuvoi)

Päätin muuten luopua valmentasjasta reilun kuukauden kokeilun jälkeen, koska keksin tällaisia pöhköyksiä tämän tästä. Valkku oli tosi hyvä ja kiva, mutta totesin, että nautin enemmän, jos saan keksiä treenini itse. Lisäksi valkulla oli aika vähän "liikkumavaraa", kun minulla on jo ohjelmassa uintitreenejä ja kaksi pakollista salia per viikko. Totesin myös, etten halua keskittyä yhteen lajiin (joka olisi siis ollut triathlon), vaan olla tasaisen huono kaikessa, mitä teen. Joten nyt olen taas täysin itsenäinen ja vapaa juoksemaan koko marraskuun. Poljetaan pyörää sitten joulukuussa.

Leffa-asiaa

Minulla meni viime viikonloppu taas vähän vähillä unilla. En ollut suunnistamassa pitkin metsiä enkä edes rimpsalla. Istuin ihan kotona koneen ääressä ja editoin apinan raivolla lyhytelokuvaa. Trailrunning.fi järjesti polkujuoksulyhytelokuvakilpailun (hieno sana!), minkä dead line oli kuun vaihteessa. Ja tietty minä jätin kaiken viime tinkaan.

En ollut ihan tyytyväinen elokuvan taiteelliseen antiin, mutta koska käytin leffan tekoon kuitenkin perhanasti aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, niin päätin kuitenkin osallistua kisaan. Vaikka leffa ei olekaan taiteellisesti tai laadullisesti ihan sitä, mitä halusin, oli sen tekeminen kuitenkin todella opettavainen kokemus. Ihan tekniseltä kantalta ajatellen olen oppinut käyttämään Movie Makerin lisäksi myös Premiere Elementsiä ja tunnen siitä jo paljon jänskiä featureita.

Iloinen sinipaitainen herra A, joka vilahtaa leffassani kerran jos toisenkin.
Minulle tuli vaikeuksia löytää matskua muistakin ihmisistä, koska A ja
Supersuunnistaja juoksivat hyvin samaan tahtiin.

Lisäksi olen oppinut lyhytelokuvan teosta yleisesti seuraavaa:

• Jos haluat tehdä polkujuoksuelokuvan, hanki juoksijan kameralle kehto. Filmin laatu kärsi pahasti siitä, että Supersuunnistaja juoksi niin kovaa. Hän piti kameraa sunnuntain pitkiksellä ( = Nuuksio Classic) kädessään, ja kovaa mentäessä, mm. loppukirissä, kamera heilui yksinkertaisesti liikaa. Edes Premieren tärinänpoisto ei auttanut heilumiseen, koska kuva olisi kroppaantunut ihan liikaa. Käsi sentään vähentää tärinää jonkin verran, ja kädessä oleva kamera heiluu paljon vähemmän kuin vaikka päähän tai rintaan kiinnitetty kamera.
• Matskua tarvitaan ihan sikana. Minä halusin valita sellaisia pätkiä, missä näkyi muita ihmisiä eikä vain polkua. Vaikka matskua oli toista tuntia, niin aika vähäiseksi kuitenkin jäi käytettävä materiaali. Sen piti kuitenkin sopia pituudeltaan myös musiikkiin. Kuvaaja voisi opetella kuvaamaan aina vähän ”täytevaraa” alkuun ja loppuun. Varsinkin maalissa olisi voinut olla vähän pidempi leikkausvara lopussa.
• Editointiin kuluu yllättävän paljon aikaa. Varsinkin, kun oma kone on vähän mopo renderöimään. Kannattaa siis aloittaa jälkituotanto ajoissa, niin ehtii nukkuakin.
• Leffan teossa auttaa, jos on ensin idea ja alkaa sitten kuvata materiaalia sen pohjalta. Idean keksiminen materiaalin pohjalta on paljon haastavampaa. Mietin aluksi jotain ”4 reasons why I run trails” -teemaa, mutta en keksinyt matskuista kuin pari hyvää syytä. Vaikka oikeastihan niitä on enemmän kuin neljä. Kaipasin monta kertaa myös  ”täytematskua” kuten liplattavia laineita tai muita ihania luontokuvia tai maisemia.

Mutta oppia ikä kaikki. Otan tästä onkeeni, kuvailen ahkerasti ja osallistun ensi vuonna uudelleen.

Toivottavasti jaksatte kuitenkin katsoa leffani kaikkien näiden meriselitysten jälkeenkin. Kannattaa katsoa se edes musiikin takia. Se on pirun hyvää. Sain koko idean polkujuoksuelokuvan teosta kuultuani Tobias Tågin kappaleen Heroes Trail, joka siis on leffan aloitusbiisi. Tobias on kotoisin samalta seudulta Supersuunnistajan kanssa, ja hän taisi törmätä biisiin jossain Närpiön FB-ryhmässä. Minusta on kivaa leikkiä taidemesenaattia ja boostata Tobiasta. Joten käykää luuraamassa myös hänen YouTube-kanavaansa, jos musa iskee.

Mutta asiaan: saanen esitellä teille kilpailuteokseni Trail Heroes. Antoisaa 7 minuutin 36 sekunnin elokuvanautintoa!

Kaikki kilpailuteokset voi käydä katsomassa täällä. Äänestysaikaa voittajasta on ensi viikon loppuun asti. Ja jos haluat nähdä vieläkin enemmän polkujuoksuleffoja, niin lähde Trails in Motion -leffailtaan ensi viikolla.

Lokakuun uusi laji

Ihan näin viime tinkaan ei lokakuun laji mennyt: kävin pelaamassa squashia jo eilen aamulla. Kyselin ensin mukaan muutamaa tyttökaveria, mutta kun myöntävää vastausta ei alkanut kuulua, suostuttelin mukaani Supersuunnistajan.

Pelit ja vehkeet

Esportissa ei ollut aloittelijapalloja hyllyssä, joten jouduimme pelaamaan vähän edistyneempien pallolla. Sitä sai lyödä ihan tosissaan, jotta se pomppasi seinästä takaisinkin. Ja vaikka etuseinä näyttikin alussa isolta, oli siihenkin välillä ihan yllättävän vaikeaa osua. Jos maila oli yhtään vinossa, pallo karkasi kattorakenteisiin. Olimme katselleet edellisenä iltana Youtube-videoilta vinkkejä, ja tiesimme, että palloa piti pyrkiä lyömään aina "polvien ja pallien välissä" - kuten Supersuunnistaja asian muotoili. Ei ihan aina onnistunut. :)

Minun tyylikäs rystylyöntini. Koska tärkeintä on toki olla tyylikäs.

Minun suunnilleen ensimmäinen lyöntini kalahti kattolamppuun, ja sieltä tipahti alas kaksi palloa lisää. Tämä oli lopulta ihan iloinen asia, koska onnistuimme 50 minuutissa lyömään kaikki kolme palloa kenttien rakneteisiin - vaikka kentät onkin verkotettu kattoon asti. Mutta minä tapaankin aina sanoa, että kaikki ovat hyviä jossain. Me osaamme ilmeisesti löytää reiät verkoista.

Supersuunnistaja näyttää aina huikean paljon paremmalta treenikuvissa. En
tiedä, johtuuko se enemmän hänen sporttisesta figuuristaan vai siitä, että minä
olen parempi valokuvaaja.

Aika pian oli selvää, ettemme tulisi pelaamaan oikeilla säännöillä, koska pallo oli hyvin helppo tappaa. Pitäisi osata vähän pelata, että voisi oikeasti pelata. Tyydyimme siis pallottelemaan. Aluksi molemmat pallottelivat itsekseen, kun meillä kerran oli useampi pallo.

Todistettavasti liikuin kopissa ainakin vähän, koska tässä kuvassa sekä jalka
että maila ovat liikkeellä.

Kun yksilöurheilu alkoi kyllästyttää, aloimme pallotella yhdessä. Tosin jos lyönti palasi omalle puolelle, saatoimme lätkäistä palloa uudelleenkin. Kun olimme pallotelleet jonkin aikaa, keksimme omanlaisen pelin, koska tokihan aina pitää vähän kilpailla. Taivoitteena oli pitää pallo elossa. Jos löi niin huonon laittoman lyönnin, ettei kaveri pystynyt siihen vastaamaan tai ei muuten vaan osunut ja sössi pallorallin, sai miinuspisteen. Ja 10 miinuspisteellä hävisi.

Supersuunnistaja näytti siksikin paremmalta, koska hän oli paljon värikkäämpi.

Minä hävisin ekan erän aika nopeasti, ja ehdotin, että pelaammekin matsin paras kolmesta -periaatteella. Aika pian peli olikin jo paras viidestä. Kun olin hävinnyt suoraan erin 3-0, päätimme pelata yksittäisiä eriä kunnes vuoromme loppuu. Mutta melkein heti minä löin viimeisen pallon jonnekin mystiseen koloon, joten jouduimme lopettamaan pelailut 50 minuutin kohdalla.

Ihan hauskaa oli, ja pelailu tuntui muuallakin kuin polvissa. Supersuunnistajallakin oli tänään kuulemma äässi hellänä.

Tässä vielä kertauksena minun vuoden uudet lajini:

Tammikuu: CXworks
Helmikuu: CrossFit
Maaliskuu: Luistelu hokkareilla
Huhtikuu: Ratsastus
Toukokuu: MOBO
Kesäkuu: Yksipyöräily
Heinäkuu: SUP
Elokuu: Pyöräsuunnistus
Syyskuu: World Jumping
Lokakuu: Squash

Synkkä Syysunelma

Ai niin, mulla on tää blogikin! Viime aikoina on ollut treeni- ja kisarintamalla vähän hiljaista. Olen ollut raihnaisena ja sitten iski flunssa. Mutta perjantaina tapahtui koko lokakuun edestä, kun kisattiin Peräkylän Ponnistuksen Synkkä Syysunelma. Synkkis on käytännössä sama kisa kuin viime vuonna kisaamamme Mammuttimarssi. Nimi vain vaihtui, kun kisalle tuli 10 vuotta täyteen. Ideana on suunnistaa itse tehdyillä kartoilla (järkkäri antaa vain koordinaattipisteet) joku eripituisista radoista läpi joko jalan tai pyörällä. Tänä vuonna tarjolla oli 50, 100 ja 160 km radat, ja me valkkasimme turvallisesti välimallin kisan eli 100 km. Fillarilla tottakai, koska minä en ole ultrajuoksija. Lähtö on perjantai-iltana ja maaliin tullaan joskus lauantaina. Osalla taitaa tosin mennä sunnuntaille asti.

Karttoja, jotka ovat yhdistelmä peruskarttaa,
suunnistuskarttoja ja Google Earthia

Supersuunnistaja oli meidän karttavastaavamme viime vuonna ja niin nytkin. Minulla oli viikolla niin kiirettä, että hyvä, kun ehdin edes pakata. Onneksi Ääsääs hoiti homman kotiin ja googlaili ahkerasti suunnistuskarttoja, joista sai paremmin selvää kuin peruskartasta.

Nokkahuilukonsertti

Lähtö tapahtui perjantaina klo 20:00 Sammatin Leirikeskus Elämännokasta. Pimeässä oli pimeää, mutta lauantaina maaliin tulon jälkeen mesta tuli todettua ihan kivanoloiseksi paikaksi. Juuri ennen lähtöä saimme nauttia järkkäreiden tarjoamasta ihastuttavasta nokkahuilukonsertista. Sen jälkeen tuntuikin sopivalta ratkaisulta kaahata päätä pahkaa lokakuisen pilvisen yön synkkyyteen.

Rasteilla oli kirjat, joista piti aina repäistä mukaan omaa numeroa vastaava
sivunumero. Tässä mukaan lähtee Englannin kanaali Euroopan karttakirjasta.

Ekoille rasteille oli sinänsä helppo mennä, koska perille pääsi iloisesti peesaamalla. Minä huomasin heti ylämäissä, etten taida olla ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin vielä joskus kesällä. Mutta roikuin kuitenkin urheasti Supersuunnistajan matkassa. Kartalla en yrittänytkään pysyä, vaan keskityin polkemiseen. Letka venyi hiljalleen, ja joskus kolmannen rastin tienoilla, saimme urheilla jo ihan keskenämme.

Kirjojen teemat kulkivat laidasta laitaan. Valitettavasti emme
ehtineet jäädä lukemaan.

Rastien neljä ja viisi välillä oli pakko tunkata halki tiettömän metsän. Supersuunnistaja keksi, että ajamme suoraan rastille numero viisi, mistä köpöttelemme jalan rastille neljä ja sitten takaisin. Näin fillareita ei tarvitse retuuttaa metsässä. Saman idean oli saanut muutama muukin joukkue, mutta osa talutti urheasti fillareitaan halki taimikon. Me teimme paluumatkalla neloselta vitoselle pienen pummin, joten olen ihan tyytyväinen ratkaisuumme.

Täm ylivalotettu ja tärähtänyt foto kuvaa minun uintiretkeäni. Piti käydä
koskettamassa joutsenta.

Kutosrasti oli kaikken odottama klassikko eli uintirasti. Minua hieman väsytti ennen uintia, koska olin nukkunut viimeiset kaksi viikkoa tukkoisen nenän takia aika huonosti ja muutenkin vähän. Mutta pieni pulahdus hyisessä Varesjärvessä piristi kummasti. Uiminen ei ole yhtään niin paha kokemus kuin valmiiksi märkien pelastusliivien pukeminen päälle. Ja lämpö palaa ruumiiseen aika nopeasti, kun pukee uinnin jälkeen kuivaa päälle. Yleistä hilpeyttä herätti paikalle vähän meidän jälkeemme tullut kolmikko, joista yhdellä oli mukanaan märkkäri. Siis märkkäri 5 metrin uintimatkalle. Toinen joukkueen jäsen vielä lainasi samaa märkkäriä. Itse sanoisin, että märän märkkärin pukeminen päälle on paljon kamalampaa kuin avantouinti (eikä tuolla ollut edes jäätä), mutta sallittakoon kaikille omat pelitaktiikkansa. Sakkorastit olivat niin järkyttävän kaukana, ettei niille yksinkertaisesti olisi kannattanutkaan lähteä uimisen sijaan.

Märkkäri - vielä kuivana ja mukavana

Uinti jaksoi piristää pari tuntia, ja sen jälkeen pysyin hereillä Zipfitin tuplaespressogeeleillä. Ne piristävät vieläkin tehokkaammin kuin aikaisemmin hehkuttamani saksalainen kofeiinisuklaa. Meinasin silti nukahtaa yhdellä pidemmällä maantiepätkällä. Huomasin pariinkin otteeseen torkahtelevani ja lipuvani kohti keskiviivaa. Onneksi en kuitenkaan nukkunut niin kauaa, että olisin kaatunut. Suurin osa pyöräilystä tehtiin kuitenkin hiekkateillä, joilla oli enemmän mutkia ja mäkiä. Ne pitivät pyöräilijää sopivasti valppaana ja siten hereillä.

Supersuunnistaja kuussa. Tai sitten ihan vaan hiekkakuopassa hakemassa sivua.

Superusunnistajaakin taisi vähän ramaista joskus neljän tienoilla, kun meille tuli iso pummi palatessamme rastilta numero 19 takaisin fillareille. Sitä ennen minä hulahdin jorpakkoon reittä myöten, mikä osaltaan hieman latisti tunnelmaa. Viime vuonnakin heikoin lenkkimme oli juuri rastilta paluu. Pitäisikö ensi vuonna ottaa joku hannujakerttumainen fosforilla siveltyjen leivänmurujen taktiikka? Menetimme tuolla pahuksen rapakkorastilla monta sijoitusta, mikä teki pahan kolauksen minun kilpailuintooni. Viimeistelimme vitutuksen pummaamalla vielä seuraavankin rastin. Onneksi sen jälkeen jäljellä oli enää kuusi rastia, jotka menivät väkisin retkeillessä vaikka märkää jalkaa alkoikin vähän palella.

Ekskjyysmii, eikös tämän pitänyt olla Synkkä Syysunelma
eikä mikään Stairway to Hell?

Tänä vuonna aikaa kului 13 tuntia ja 11 minuuttia, mikä on 20 minuuttia enemmän kuin viime vuonna. Matkaa kertyi suunnilleen saman verran. Reitit eivät luonnollisesti ole vertailukepoisia, koska ne käytiin erilaisessa maastossa. Nyt oli enemmän kapoista hiekkatietä ja vähemmän kestopinnoitetta, mutta jalkautumisia piti tehdä vähemmän. Minä olin selkeästi huonommassa kunnossa kuin viime vuonna. Mäissä hengästytti julmetusti. Ilman isoa pummiamme olisimme silti varmaan hätyytelleet kärkikolmikkoa. Joten kai sitä pitää yrittää taas uudelleen ensi vuonna ja testata, josko sitten menisi homma jiiriin ja sielun sekä ruumiin voimat säilyisivät aina aamuun asti.

Kunniakirjana toimi tiskirätti. Me emme ehkä raaski käyttää tätä.

Tuloksetkin ovat jo ilmaantuneet. Kymijoen Kyyneliä näimme pitkin kisaa, mutta he pääsivät ikävästi karkuun pahan pummimme aikana. Emme sentään olleet vikoja, vaikka taas itselleni tyypillisesti sitä jossain energiavajeessa taas veikkailinkin. Aikakain kultasi muistot jo niin tehokkaasti, että katseet voi kääntää kohti Yö-rogaa.

Ai niin, ne tulokset

X-Kaadon tulokset tulivat vihdoin alkuviikosta. Nyt kävi niin, että kaksista jaossa olleista säännöistä (netissä ja printatut kilpailumateriaalin mukana tulleet) voimassa olivat ne, joiden perusteella me emme voineet sijoittua korkeammalle kuin muut joukkueet, koska jätimme käymättä ekalla rastilla. Tämä sääntökohta puuttui siis kilpailumatskuista:

Oikovien sijoitus. Joukkue joka ensimmäisenä jättää jonkun rastin käymättä, ei nouse tuloksissa sellaisen edelle joka myöhemmässä vaiheessa jättää rastin käymättä, vaikka loppuaika sakkojen jälkeen näin edellyttäisi.

Riski oli olemassa, että jaetussa materiaalissa oli virhe ja se toteutui. Oh well. Ensi kerralla parempi tuuri. Nyt oltiin siis viimeisiä.

Tässä on Googlen tarjoama ilmakuva rastipaikasta. Supersuunnistaja ei siis
halunnut meloapunaiselle pisteelle. Miksiköhän?

Näillä tiedoilla meloskelisin nyt varmaan ryteikössä mahdollisimman pitkälle ja juoksisin sitten rantaa pitkin rastille, kun kajakki ei enää kulkisi. Ja jättäisin sitten viimeisenä olleen korttelisuunnistuksen tekemättä. Näin sijoitus saattaisi olla parempi ja polvi olisi ehkä turvonnut vähemmän. Ja olisimme saattaneet ehtiä maaliinkin, koska ilmeisesti maksimiaika oli 7 eikä 6,5 tuntia (tästäkin oli tarjolla kilpailevaa tietoa).

Mutta se siitä. Jos jotakuta kiinnostaa suurempi spekutus ja jälkipyykki,niin kannattaa lukea keskustelu X-kaadon Facebook-sivulta.

Öljyä koneeseen, niin johan taas kulkee

Uhkailin maanantaina kertovani teille enemmän polveeni saamastani piikistä. Tässä X-Kaadon tuloksia odotellessa on aikaa kirjoitella, mitäs hittoa mulle oikein on tehty, kun polvetkin vallan turpoavat.

Viime polvileikkauksen jälkeen lääkäri vinkkasi, että seuraavaksi minun kannattaisi ehkä hankkia polveeni öljyä. Silloin nivelrikko ei vaivaisi niin kamalasti. Juttelin asiasta varmaan vuotta myöhemmin myös fyssarini kanssa, joka oli itsekin Synviscia kokeillut. Bakerin kysta alkoi vaivata minua viime kevättalvella vähän liikaa. Maaliskuussa marssin vihdoin työterveyslääkärille, joka lupasi tuutata piikin polveeni.

En jaksanut kuvata polviani, joten kuvituskuvina on hyvin
mahtuvia kissoja. Tässä Unski mahtuu Jakkaralle.

Synvisc on nivelnestekorvike eli suomeksi nuoren ihmisen nivelnestettä muistuttavaa litkua. Nivelrikossa ruston lisäksi omat nivelnesteet lähtevät vehreämmille metsästysmaille, ja luut pääsevät ikävästi kolisemaan yhteen. Se ei tunnu kivalta ja lisäksi polveen kertyy nestettä (vääränlaista tosin) - ja tulee se jo mainitsemani Bakerin kysta, joka kiristää ikävästi polvitaipeessa ja haittaa juoksemista. Synviscin lupaillaan helpotavan oloa 6-12 kuukautta.

Piikin jälkeen pitää ottaa pari päivää rennosti, ja polvi voi turvota. Maaliskuussa pääsin aika helpolla, mutta viime viikolla polveni paukahti piikin jälkeen kunnon palloksi. Nyt turvotus on jo laskenut. Synviscin tuoteselosteessa luvataan helpotuksen koittavan parissa viikossa. Kevään kokemuksen perusteella minä puhuisin omalta kohdaltani noin kuukaudesta. Ehdin keväällä jo vähän pettyä koko piikkiin ja olin jo varma, ettei se auta minua. Mutta vaivihkaa Bakerin kysta lopettikin vaivaamisen ja juokseminen sujui ihan hyvin. Tai sen sujumattomuus oli vain kunnosta kiinni.

Miisu taas mahtuu sukkalaatikkoon, kun se niin päättää.

Kesällä 2015 polveni turposi kaikkien kisojen jälkeen, ja Levin Finntriathlonilla se pamahti niin pökkelöksi, että jouduin soittamaan suomenruotsalaiselle(!) lääkärille ja pyytämään tuehduskipulääkereseptin. Tämä oli muuten yksi elämäni pelottavimpia tapahtumia. Närpiön apteekissa asiointi tuntui sentään kohtalaisen normaalilta, vaikka kyseisellä kielialueella ei mikään ole ihan normaalia. Viime kesänä selvisin vastaavilta traumaattisilta kokemuksilta, vaikka kisasinkin puolimatkan Joroisilla ja köpöttelin yhteen menoon 24 tuntia Someron SM-rogassa. Olin kuin uudelleen syntynyt polvi!

Kesän kokemus oli niin vakuuttava, että polvitaipeen kiristelyn taas alettua, kantis kirmasi jälleen työterveyslääkärin pakeille ja tilasi piikin polveen. Tällä kertaa polvi reagoi piikkiin paljon rajummin kuin viimeksi. Odottelen silti luottavaisin mielin, koska taas taivas aukeaa ja homma - tai siis polvi - alkaa taas luistaa.

Kesällä tosi hoikassa kunnossa ollessaan Miisulla ei ollut mitään vaikeuksia
mahtua minnekään. Huomatkaa naamiokissalle sopiva erittäin tyylikäs
supersankarin jumpperi. Kiinnostuneille tiedoksi, että Miisun syöpälääkitys
toimii, ja kissa voi tällä hetkellä oikein hyvin. :)

Piikki on aika tyyris, noin 250 euroa laaki, mutta ainakin minulle siitä on ollut iso ilo. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut pistokset työterveyshuollon piikkiin. Mutta jos näin iloisesti eivät asiat olisi, niin maksaisin kyllä luultavasti pistokset itse. Pääsen kuitenkin Synviscin ansiosta elämään sellaista elämää, kun haluan.

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan rehellinen tyytyväisen käyttäjän jee jee jee. Sitä paitsi minun mielestäni tällaiset lääketieteelliset innovaatiot ovat sairaan mielenkiintoisia, joten turinoin niistä jo senkin takia. Voisin kyllä ruveta Synviscin mainospolveksi. Väitänpä jopa, että minun polveni on paljon sievempi ja karvattomampi kuin nykyinen Synviscin etusivun polvi. Lisäksi voisin tehdä kuvaan sairaan hienot kisakynnet.