Ihan yllättävän extreme Finntriathlon

Finntriathlon Levi on saanut lisänimen extreme kai aika pitkälti siksi, koska sen juoksuosuus on polkujuoksua. No, onhan pyöräilykin pidempi kuin normaalilla puolimatkalla. Ja tänä vuonna pyöräily piteni vielä entisestään, kun reitti muuttui.

Aamulla hotellilla lähdössä vaihtopaikalle. Kuva: Jaanaba

Minulle extremeintä olikin tällä kertaa yllättäen uinti. Oli aika ironista, että vielä aamupalalla tokaisin matkaseuralleni Jaanaballe, etten ole ikinä panikoinut uinnissa. Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta. En oikein tajua, miksi minulle iski paniikki. Koen olevani järki-ihminen, enkä ole ikinä pelännyt avovesiuintia - en edes triathlonia aloittaessani. En todellakaan kuulu siihen ihmisryhmään, joka pelkää järvissä lilluvia ruumiita. :D

Fillarit vaihtopaikalla. Edessä Jaanaban ihana pinkkimusta Spessu ja sen
takana mun vähän tylsempi Felt.

Luulen, että osasyynä paniikkiini oli märkkärini. Koska järvi oli lähes kiehumispisteessä (22,5 astetta), päätin käyttää hihatonta märkkäriäni. Olin käyttänyt sitä vain kerran aiemmin joskus muutama vuosi sitten. En tainnut myöskään saada sitä ihan hyvin ylleni, ja siten kaula-aukko kiristi. Vaikka alkuverkka meni ihan kivasti, alkoi lähtökäskyn jälkeen tuntua, etten saa henkeä. Tämän jälkeen kaikki lähellä uivat ihmiset alkoivat ahdistaa (vaikka heitä olikin vain 28) enkä halunnut laittaa enää päätäkään veteen.

PORO! Näitä näin pyöräillessä yhteensä viisi. Lappi <3

Uin pariin otteeseen rinulia ja kävin itseni kanssa vakavan keskustelun järjestä ja tunteista sekä siitä, etten todellakaan ajanut yöjunalla Lappiin asti keskeyttämään. Sainkin taottua päähäni vähän realistisia ajatuksia, ja toisella uintikierroksella homma alkoi sujua ja olla jopa ihan mukavaa.

Mutta uinnin jumalat eivät todellakaan olleet minun puolellani: kun olin saanut pääni järjestykseen, alkoivat pohkeeni krampata. Jouduin uimaan sitten loput 2,5 kierrosta hyvin vähillä potkuilla. 1,9 km uintiin meni siten ruhtinaalliset 48 minuuttia. Tulipahan nautittua Immeljärven kylpyvedestä koko rahalla.

130 km done. Sitten juoksemaan! Kuva: Jaanaba

T1 oli siirretty rannasta Sirkan keskustaan kylpylän eteen, ja sinne sai kipittää 600 m ylämäkeen. Tosi kivaa puuhaa kramppaavilla jaloilla. T1:llä varpaita kuivatessani huomasin ilokseni, etten ollutkaan Levin paskin uimari, vaan vaihtoon jolkotteli vielä minun jälkeeni kolme miestä ja yksi nainen. Miehet ohittivat minut kukin vuorollaan pyöräilyn alussa, mutta kilpasiskon hienoja lettejä en nähnyt enää kisan aikana.

Ja sitten töppöstä toisen eteen ja kännykkä pöksyjen taskusta repun taskuun.
Kuva: Jaanaba

Pyöräreitti oli todella upea. Olin ennen kisaa vähän pettynyt, että Tunturitien nousu Panorama-hotellille ei ollut enää reitillä. Mutta ovelat järkkärit olivatkin löytäneet reitille vieläkin paremman mäen eli Ylläksen maisematien. Sitä sai sitkuttaa ylös ihan sielunsa kyllyydestä. Tämän jälkeen nousu-urakan suorittanut pyöräilijä palkittiin sellaisella alamäellä, että heikompaa alkoi hirvittää. En todellakaan uskaltanut laskea mäkeä jarruttamatta - katselin ilmeisesti anoppilassa liikaa Tour de Francen ulosajoja. Mutta olen minä näemmä 58 km/h uskaltanut päästellä menemään.

Pitkospuita juoksureitiltä

Paluu Kittilään alkoi olla vähän tuskaista. Olen koettanut hieroa fillarissani ajoasentoa aika-ajotankojen kanssa koko kesän, mutta ei se edelleenkään ollut mitenkään optimi. Minulta väsyivät pyöräillessä sekä lonkankoukistajat että alaselkä. Onneksi sain kuitenkin motivoitua itseäni paluumatkalla lupaamalla itselleni geelikarkin aina, kun Garminini piippasi 5 km kohdalla. Huono ajoasento näkyi kuitenkin pyöräilyn keskareissa.

Kätkä-tunturilla

Vaikka sekä uinti että pyörä olivat menneet yli budjetoimani ajan, lähdin juoksemaan todella hyvällä fiiliksellä. Päässäni on tänä kesänä vinksahtanut jotain todella pahasti ja olen oikeastaan halunnut vain juosta (ja suunnistaa). Ennen juoksu oli mielestäni pakollinen paha ennen maaliin pääsyä, mutta nykyään treenaan sitä triathlonin lajeista kaikkein mieluiten.

Iloinen juoksija Kätkällä

Juoksureittikin oli muuttunut, ja Kätkätunturin yli juostiin pituussuuntaan, eikä huipulta käännytty alas Immeljärven toiselle laidalle kuten ennen. Reitin teknisyyteen muutos ei juurikaan vaikuttanut: kivikkoa ja tiukkaa nousua ja laskua oli samaan tapaan kuin vuonna 2015.  Juoksureitti kiersi Kätkän jälkeen vaihtopaikan ja maalin ohi, mikä oli ihan hauskaa - saipahan matkalla taas vähän kannustusta. Vaikka juoksu oli tosi kivaa, olivat koipeni pyöräilystä sen verran väsyksissä, että meno ei ollut kamalan lennokasta.

Kätkän huolto. Sieltä sai sipsiä ja iloista seuraa!

Juoksukin meni siten hitaammin kuin olin ajatellut, mutta ehdin kuitenkin toiselle rundille eli Levi Blackin kierrokselle ennen klo 19 cut offia. Garminin mielestä olin kuitenkin aivan liian hidas, koska sen akku loppui hieman ennen Levin huippua. Näin Levi Blackissa minua edellä menneen kilpasiskoni, mutta valitettavasti paukut eivät riittäneet niin infernaaliseen loppukiriin, että olisin saavuttanut hänet.

MAALIII! Olipas koettelemus. Kuva: Jaanaba

Maaliin saavuin kaikkien koettelemusten karaisemana ajassa 10:31:25 enkä edes hävinnyt (kuten viimeksi, kun meitä oli vain 3 naista kisassa). Pakko kyllä sanoa, että Levi on reitiltään ehdottomasti minun lempparitriathlonini. Harmi, että Levi on niin pirun kaukana täältä Espoosta katsottuna. Vaikka huvittaisi lähteä taas joskus yrittämään Levin triathlonia, niin enpä usko saavani motivoitua itseäni uudelle kisareissulle ihan lähivuosina. Ylläksen ja Levin seutu alkaa lisäksi olla jo niin tuttua, että Lapin lomatkin tulee varmaan jatkossa suunnattua jonnekin muualle.