Kuusi tuntia kuusien keskellä

On ihan normaalia herätä kuudelta lauantaiaamuna (ennen kellon soittoa muuten), pakata camel back reppuun ja suunnata kasilta auton nokka kohti Lahtea. Siellä pääsi nimittäin suunnistamaan kolmeksi, kuudeksi tai kahdeksitoista tunniksi.

Kisakynnet ovat täällä taas! Peukalon hurja
haava on hiilaritankkauksen ja leipäveitsen aikaansaannos.

Minä ja supersuunnistaja osallistuimme kuuden tunnin sarjaan, koska olimme vähän liian nössöjä 12 tunnin keikalle. Paikalla oli rohkeampiakin tuttuja: Rokuan tiimikaverini uroshirvet S ja T osallistuivat 12 tunnin sarjaan. He olivat ainoa syy siihen, että minä edes harkitsin pisintä sarjaa - syöhän se nyt egoa olla kahta nörttiä nössömpi. Oli paikalla myös triathlonkoulusta tuttu ultrajuoksija N, jonka joukkue oli hienosti neljäs 12 tunnin sarjassa. Mutta hei, eukko voitti viime vuonna sekä Nuuksion polkumaratonin sekä Vaarojen maratonin ultran - mä oletin, että hän olisi mitaleilla.

Alussa oli ruuhkaa

Lähtö tapahtui kaikkiin sarjoihin klo 12, ja ekoille rasteille ei tarvinnutkaan juurikaan suunnistaa: oli jopa mahdollista valita, ketä lähtee peesaamaan. Tokan rastin jälkeen porukka alkoi valita eri reittejä ja välitkin kasvoivat juoksunopeudesta johtuen. Pääsimme siis vihdoin viettämään laatuaikaa ihan kahdestaan. Tokalla rastilla joku vastaantulija huikkasi mulle "Hyvä Minttu". En ehtinyt katsoa, kuka tyyppi oli, koska katsoin siinä vaiheessa jalkoihini. Ja en nähnyt tyyppiä enää sen jälkeen. Oli kyllä aika hämäävä "kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään" -olo. No, jos mä näen sitä tyyppiä tässä joku päivä, niin hän varmaan ottaa rogainingin puheeksi.

Kaikki eivät päässeet maaliin

Kaksi ekaa tuntia meni upeasti, ja alussa supersuunnistaja jopa totesi, että me kipitimme nopeampaa vauhtia kuin hän oli kuvitellut. Voi toki olla, että tuli lähdettyä liikkeelle klassisesti liian kovaa, koska vauhti tipahti kyllä keskivaiheilla radikaalisti. Alussa juoksimme tieosuuksia suunnilleen 6:40 minuuttia per kilsa ja puolivälissä vauhti oli jo yli 7 min per kilsa.

Sini Vuokko on tainnut käydä vieraissa!

Juoksin ihan omin avuin melkein 3 h ja sen jälkeen kytkin supersuunnistajan talutushihnaan, ja annoin hänen kiskoa minua pitkin metsiä. Kolmen tunnin paikkeilla aloimme myös kävellä enempi - mäkien lisäksi myös hankalia alustoja kuten pellon pientareita ja metsiä, joissa oli liikaa kaadettua risukkoa. Syytän hyytymisestä mukavan hapottavaa hiekkakuoppaa, jonka reunaa jouduimme kiipeämään ylös. Nousua oli Garminin mukaan 63 m 400m matkalla. Mutta ehkä kuvat kertovat noususta enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan kivat näköalat oli kyllä ylhäältä.

Mäki siintää edessä. Kohta kiivetään!

Tuolta alhaalta kiivettiin. Tihrustamalla keskellä kuvaa
näkyy toinen joukkue - antavat vähän mittakaavaa.

Tapasimme uroshirvet T:n ja S:n taas kolmen tunnin jälkeen, kun he saivat meidät kiinni käytyään välissä hakemassa yhden 40 pisteen rastin, minkä me skippasimme. Esittelin heille hienoa vetonaruamme, ja T kyseli, olisiko minulla narua mukana enemmänkin, jotta supersuunnistaja voisi kiskoa meitä kaikkia perässään. Eipä ollut. Mutta T pääsee kyllä kokeilemaan narua heinäkuussa - vetäjän ominaisuudessa. :)

Supersuunnistaja löysi rastin

Uroshirvet peesasivat supersuunnistajaa (ja mua siinä sivussa) hävyttömästi seuraavalle rastille, mutta valitsivat sitten vähän erilaisen reitin - ja eksyivät. Hahaa! Me olimme lähdössä rastin lähellä olevalta juomapisteeltä 10 minuutin huoltotauon jälkeen, kun herrat vasta saapuivat paikalle. Tosin oli ehkä ihan ok, että he etenivät vähän hitaammin: heillä oli vielä kuitenkin reippaasti aikaa kerätä rasteja, ja meillä alkoi jo olla kiire.

Tässä vaiheessa oli matkaa kuljettu jo 4h ja meillä oli aikaa jäljellä siis vielä kolmannes. Olimme pari rastia aikaisemmin asettaneet tavoitteeksemme 1000 pistettä. Juomarastille tullessa niitä oli kasassa 760, eli homma oli vielä ihan saavutettavissa.

Matkalla ehdittiin ihmetellä myös luonnon
ihmeitä: jonkun lounas

Kaksi vikaa tuntia menivät ihan hujauksessa. Niistä eka tuntui vielä aika pahalta. Tai oikeastaan pahalta tuntui vain juosta mäkiä ja epätasaisella - ja alkaa juosta. Tiellä juokseminen oli ihan ok, kunhan homma alkoi rullata, mutta liikkeelle pääseminen oli joka kerta yhtä tuskaa. Sovimme, että kun meillä on 980 pistettä, katsomme kelloa ja haemme vielä 60 tai 20 pisteen rastin riippuen kellosta. Aikaa oli vielä noin 50 minsaa, joten lähdimme 60 pinnan rastille, minne oli pidempi matka. Aikaa piti olla vielä ihan reippaasti, mutta onnistuimme sitten toki pummaamaan vikan rastin. Haahuilimme metikössä varmaan vartin. Piti sitten ottaa loppukiri. Ja se onnistui: vikan kokonaisen kilsan juoksimme aikaan 5:09. Ja se oli kuitenkin järjestyksessä 39. Ja ihan viimeiset 100 metriäkin vielä kirittiin. Ja kannatti kiriä: olimme maalissa ajassa 5:59:39 eli 21 s ennen aikarajaa, minkä jälkeen olisi tullut sakkoja.

Onnellisena maalissa

Olimme 6h sarjassa 8. joukkue 38:sta ja sekasarjassa olimme kolmosia (15 joukkuetta)! Minä olin vähän tuumaillut, että en harrastaisi niin paljoa rogainingia, kun on noita muitakin lajeja, jotka ovat kivempia. Mutta hitto vie, mehän taidetaan olla tässä lajissa paljon parempia kuin vaikka multisportissa - enkä mä ole triathlonissakaan mitään kärkisijoja hätyyttelemässä. Pitäisiköhän tässä sittenkin harkita uudelleen tät priorisointia?

Enää ei edes satu jalkoihin niin paljoa, kun on nukuttu yö ja lotrattu Icepowerilla niin, että koko kämppä lemuaa. Uudet maastolenkkarit pitää kyllä laittaa ostoslistalle, koska joko mun jalkani on mystisesti kasvanut vuodessa tai kengät kutistuneet: mun varpaani ovat ihan muussina.

Ps. Yhden 12 h sarjaan osallistuneen joukkueen nimi oli Laatuaikaa - siis aivan ihkusöpöä! <3