Tuli sitten hiihdettyä eilen se lyhyempi Finlandian matka eli 32 km ja päästyä maaliinkin. Tosin suoritus ei ollut mikään mallikelpoinen, ja aikakin oli 3:46:08. Ennen kuin menen viidellekympille, voisin opetella vaikka hiihtämään. Nyt tosiaan ei tekniikka ollut mitään ihan parasta laatua. Varsinkaan väsyneenä
Kun juoksin aikoinani puolimaratonin ja maratonin, suunnittelin juoksuni etukäteen. Asetin itselleni tietyn nopeuden, jota sitten noudatin insinöörimäisen orjallisesti. Hiihtoon minulla ei ollut etukäteen juurikaan minkäänlaista havaintoa nopeudestani. Lisäksi Finlandia alkaa aivan jäätävällä ylämäellä, joka vie luulot heti etapin alussa. Minä toki rämäpäänä tamppasin sen mäen ylös aivan liian kovaa, ja mäen päällä sykkeeni oli iloiset 180. Olin myös totaalisen hapoilla. Ensimmäinen kymppi menikin sitten maksimikestävyysalueella ja hyvin hitaasti hiihtäessä, kun hapot jylläsivät. Vaikka tapanani ei olekaan antaa periksi, niin hetken kävi mielessä, että mahdankohan jaksaa loppuun asti. Päätin sitten, että minuthan pitää pakottaa keskeyttämään, ennen kuin niin teen.
Messilän tankkauspisteessä huilasin useamman minuutin ja sainkin sykkeen laskemaan. Maitohapotkin vähän laskivat, ja seuraava etappi olikin huomattavasti helpompi. 15 km jälkeen sain jo ihan hyvän flown päälle ja aikaan ihan hyvää liukua. Suksieni voitelu oli varsin hyvä: lipsumista oli hyvin vähän ja luisto oli mitä parhain.
20 km kyltti oli ainakin 2 km liian aikaisin ja siitä seuraava kyltti latistikin tunnelmaa huomattavasti, kun huomasin, että matkaa olikin vielä enemmän jäljellä. Tässä vaiheessa väsykin alkoi painaa, ja maitohapotkin palasivat. Mutta kyllä se viimeinen kolmanneskin meni: aika pitkälti sisulla, mutta olin minä siinä vaiheessa päässyt vähän kärryille hiihtotekniikankin kanssa, enkä enää kaatunut mäissä, joissa ei ollut latu-uria, kuten alussa. Neljä kertaa kaaduin mäkeä laskiessani, kun piti jarruttaa tai kääntyä samalla, kun laskin - ja ilman latua. Kolme ekaa pyllähdystä nakersivat minulta itsetuntoa sen verran, että se neljäs kaatuminen johtui ihan uskon puutteesta. Keskisyke keikalla oli 172. Eli vauhtikestävyysalueella mentiin koko neljä tuntia. Nyt pitää ehkä käyttää pari päivää palautumiseen...
Tänään olo on seuraava: alaselkä on aika jumissa (eilen se oli enemmän jumissa, mutta venyttelin), niska tosi jumissa (miten niin väärä hiihtoasento), ja pohkeet huutavat hoosiannaa. Ne tosin menivät jumiin jo torstain uintitekniikkatunnilla triathlonkoulussa. Mutta tällainen kipu on kivaa kipua. Ja olut oli muuten eilen illalla aika hyvää. :)
Kun juoksin aikoinani puolimaratonin ja maratonin, suunnittelin juoksuni etukäteen. Asetin itselleni tietyn nopeuden, jota sitten noudatin insinöörimäisen orjallisesti. Hiihtoon minulla ei ollut etukäteen juurikaan minkäänlaista havaintoa nopeudestani. Lisäksi Finlandia alkaa aivan jäätävällä ylämäellä, joka vie luulot heti etapin alussa. Minä toki rämäpäänä tamppasin sen mäen ylös aivan liian kovaa, ja mäen päällä sykkeeni oli iloiset 180. Olin myös totaalisen hapoilla. Ensimmäinen kymppi menikin sitten maksimikestävyysalueella ja hyvin hitaasti hiihtäessä, kun hapot jylläsivät. Vaikka tapanani ei olekaan antaa periksi, niin hetken kävi mielessä, että mahdankohan jaksaa loppuun asti. Päätin sitten, että minuthan pitää pakottaa keskeyttämään, ennen kuin niin teen.
Messilän tankkauspisteessä huilasin useamman minuutin ja sainkin sykkeen laskemaan. Maitohapotkin vähän laskivat, ja seuraava etappi olikin huomattavasti helpompi. 15 km jälkeen sain jo ihan hyvän flown päälle ja aikaan ihan hyvää liukua. Suksieni voitelu oli varsin hyvä: lipsumista oli hyvin vähän ja luisto oli mitä parhain.
20 km kyltti oli ainakin 2 km liian aikaisin ja siitä seuraava kyltti latistikin tunnelmaa huomattavasti, kun huomasin, että matkaa olikin vielä enemmän jäljellä. Tässä vaiheessa väsykin alkoi painaa, ja maitohapotkin palasivat. Mutta kyllä se viimeinen kolmanneskin meni: aika pitkälti sisulla, mutta olin minä siinä vaiheessa päässyt vähän kärryille hiihtotekniikankin kanssa, enkä enää kaatunut mäissä, joissa ei ollut latu-uria, kuten alussa. Neljä kertaa kaaduin mäkeä laskiessani, kun piti jarruttaa tai kääntyä samalla, kun laskin - ja ilman latua. Kolme ekaa pyllähdystä nakersivat minulta itsetuntoa sen verran, että se neljäs kaatuminen johtui ihan uskon puutteesta. Keskisyke keikalla oli 172. Eli vauhtikestävyysalueella mentiin koko neljä tuntia. Nyt pitää ehkä käyttää pari päivää palautumiseen...
 |
| Maalissa on helppo hymyillä |
Tänään olo on seuraava: alaselkä on aika jumissa (eilen se oli enemmän jumissa, mutta venyttelin), niska tosi jumissa (miten niin väärä hiihtoasento), ja pohkeet huutavat hoosiannaa. Ne tosin menivät jumiin jo torstain uintitekniikkatunnilla triathlonkoulussa. Mutta tällainen kipu on kivaa kipua. Ja olut oli muuten eilen illalla aika hyvää. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti