Finnspringin karmaa

Olen osallistunut Finnspringiin nyt kolmesti: ekan kerran 2015 ja heti perään 2016. Sen jälkeen taisi elämän realiteetit valjeta, kun tuli vuosi taukoa (tai sitten oli muuta menoa).  Koska onhan se metsässä pummailu nyt hauskaa - ainakin näin jälkeenpäin mietittynä.

Tänä vuonna uuden mausteen Finnspring-katastrofiin toi osallistuminen viestiin Espoon Akilleksen suunnistuskoulun joukkueessa. Lähdin viime syksynä mukaan Akilleksen suunnistuskouluun, joka tähtää ensi kesän Jukolan viestiin. Finnspringin viestin kuntosarja toimi meille ikään kuin "kenraaliharjoituksena". Nyt voikin sitten painaa leuan rintaan ja suunnata tähtäimen kohti Hollolan suppia.

Yhteislähtö. Kuva: Keijo Lehtimäki

Luojan kiitos valkkuvalmentaja A laittoi minut viestissä C-sarjaan eikä pitkälle radalle. Olisin luultavasti viettänyt metsässä koko päivän, jos reitti olisi ollut yhtään pidempi. Minä olin kuitenkin avausosuudella, joten oli ihan suotavaa, etteivät muut aivan kuolleet kylmään, nälkään ja tylsyyteen minua odotellessaan.

Suoritus alkoi vakuuttavasti, kun meinasin myöhästyä lähdöstä, koska minulle tuotti vaikeuksia löytää lähtöpaikalle. Eikä viestin lähtöpaikalle ollut mitään yli kilsan matkaa, vaan lähtö tapahtui ihan siitä Serenan rinteiden alapäästä maalin vierestä. No, lähtöön kuitenkin ehdittiin ehkä noin 2 minuutin marginaalilla. Eipä ehtinyt tulla kylmä. K-piste oli kivasti laskettelurinteen yläpäässä, niin alussa pääsi heti ottamaan niin sanotusti "löysät pois".

Etujoukot K-pisteellä. Kuva: Keijo Lehtimäki

Sain kotoa sellaiset saatesanat, että tärkeintä on suunnistaa hyvin ykkösrastille, koska sitten ei tarvitse suunnistaa yksin eikä ala vituttaa. Noh, ekan rastin otinkin tosi nätisti, mutta heti kakkoselle mennessä tuli mojova pummi. Kolmonen oli aika helppo rasti, mutta nelonen tuli taas pummattua varmaan 10 minuutin ekstrakierroksella.

Muistelin maalissa, että olisin pummannut kaikki parilliset rastit, mutta tarkistin reittihärvelistä, että kutonen ja kasi menivätkin ihan kivasti. Tosin vitoselle ja seiskalle mennessä otin kompensaatioksi pienet kunniakierrokset. Reittivalinta ysille oli aivan kilipäinen, mutta olin kuitenkin koko ajan kartalla.

Kansaa K-pisteellä Kuva: Keijo Lehtimäki

Mutta sitten tuli rasti numero 10! Se oli kolmanneksi viimeinen rasti, ja se olisi ollut kivaa napata nopsaan, mutta suunnistuksen jumalat olivat taas kerran toista mieltä. Pummasin rastia ehkä puolisen tuntia. Olen käynyt samassa polkujen risteyksessä näköjään yhdeksän kertaa, joista ainakin viidellä kerralla olen tasan tarkkaan tiennyt, missä %#&! risteyksessä olen. Ja silti en ole löytänyt noin sadan metrin päässä sijaitsevaa rastia. Rastin vieressä olen käynyt kolmesti ennen kuin vihdoin viitsin suunnistaa perille asti. Katso itse, jos et usko. :D

Tältä, ystäväiseni, näyttää pummi.

Vietin metsässä taas kerran iloiset tunnin ja kolme varttia, mikä on suunnilleen sama aika mikä meni yksilökisassa 2016. Onneksi joukkueen muut jäsenet osasivat suunnistaa, ja joukkueemme ehti siten ajoissa maaliin eikä ollut edes viimeinen. Kyllä suunnistus on mukavaa!

Minun ja miksei muidenkin seikkailuja voi ihailla Reittihärvelistä.