Lateksia ja leuanvetoja

Rahkamuija on keksinyt hauskan lajin nimeltä leuatus. Sen säännöt ovat helpot:

1. Vedä leuka
2. Ota siitä kuva

Tai oli niitä vähän muitakin, mutta perusperiaate on toi. Rahkiksen omassa blogissa on loistavia esimerkkejä innovatiivistista leuatuspaikoista ja -tavoista. Hän myös haastoi kaikki leuattamaan tänä kesänä. Ja olihan siihen haasteeseen pakko tarttua. Haasteen mukana on muuten ne säännöt.

Tänään sitten ennen Vantaan triathlonin starttia meikä kävi Kuusijärven kuntoilualueella vetämässä pari leukaa triathlonkamoissa. Eka kuva on triathlonasussa (tosin kengät olivat jo vaihtopaikalla) ja toka on sitten toki märkkärissä.

Sujuu se alkuverkka näinkin

Leuka oli kyllä ainakin jossain vaiheessa tangon
yläpuolella, mutta tässä kuvassa näkyivät jalat...

Triathlonkin meni varsin kivasti, vaikka Vantaalla oli hurja hellesää. Mutta kisaraporttia tulee huomenna tai tiistaina. Nyt mä voisin venytellä ja mennä nukkumaan.

Suunnistustreeni

Olen lepäillyt tämän viikon alun ja palautellut Girolta, ja loppuviikosta olen löysäillyt huomisen Vantaan Triathlonin takia. Siksi viikon treenit ovat olleet pitkälti tekniikkapainotteisia. Tänään treenattiin henkilökohtaisen suunnistusvalmentajani eli supersuunnistajan kanssa mun kartanlukutaitojani, ja käytiin kävelemässä 5 km kuntorastireitti. Matkaa tuli n. 6,8 km ja aikaa meni pari tuntia.

Kävellessä suunnistus on oikein helppoa, kun on aikaa havannoida sekä ympäristöä että karttaa. Mutta se on myös hyvä tapa harjoitella juurikin sitä havainnointia. Kun hommaan on perehtynyt hyvin, se alkaa sujua myös juostessa. Nyt opin erottamaan paremmin kuviorajan luonnossa ja tulkitsemaan paremmin ikuista kehityskohdettani eli korkeuskäyriä. Ne auttavat paljon esimerkiksi reitin suunnittelussa. Myös soiset alueet alkavat hiljalleen pistää silmään metsässä. Kyl tää tästä.

Rasti löytyi!

Kävellessä ei pummeja tullut. Tai pari kertaa olisi tullut, mutta sain ajoissa pieniä vihjeitä ja tajusin katsoa karttaa uudelleen. Kerran meitä taidettiin jopa peesata, vaikka käveltiin. Mutta oltiin me ehkä tosi uskottava pariskunta suunnistusseuran paidoissamme. Kuuma vinkki kaikille, jotka harkitsevat iltarasteille menoa: jos peesaat, peesaa sitä, jolla on se seuran nuttu päällä - se luultavasti on treenannut joskus. Mä itse valaistuin asian suhteen vasta tänään. Kyllä, tukkani on oikeastikin ruskea...

Treeni tulee kyllä tarpeeseen, koska kuulin eilen tosi lolleron jutun: mut on pantu juoksemaan Venlojen viestissä ankkurimatka, joka on pisin. Taisin olla sitten ihan yllättävän vakuuttava taannoisella suunnistuskeikallani. Sekin saattoi tosin vaikuttaa asiaan, että supersuunnistaja on vinkannut, etten ole varsinaisesti mikään sprintteri vaan enemmänkin hitaasti käynnistyvä dieselkone. :) Hienoa tässä on myös se, etten ole edes jämäjoukkueessa: seuralta lähtee Venloihin viisi joukkuetta, ja meitsi on NELOSjoukkueen ankkuri. Lähes eliittijoukoissa siis. Ja ottaen huomioon, että olen suunnistanut naurettavan vähän, niin tää on suorastaan kunnianosoitus.

Avohakkuu ei ole nättiä. Maisemaa matkan varrelta.

Lisää suunnistusta olisi luvassa tiistaina ja ensi viikonloppuna. Tiistaina menen iltarasteille, lauantaina on multisportia ja sunnuntaina mennään taas kävelemään kuntorasteja.

Mutta nyt pitänee alkaa keskittyä huomiseen triathloniin ja maalata kisakynnet.

Pelko

Mä en yleensä pelkää oikeastaan mitään. En pelkää mitään sellaista perinteistä juttua kuten pimeää tai korkeita paikkoja. Enkä mä osaa oikeastaan pelätä sellaisiakaan asioita kuten läheisten menettäminen tai oma vammautuminen. Kyllä mä tiedostan noiden asioiden mahdollisuuden ja varon niitä, mutta en pelkää.

Mua ei myöskään pelota ikinä, kun vaikka posotan melkein kuuttakymppiä maantiepyörällä tai tulen alas pitkin seinää pää edellä narun varassa. Eli mä en vaan ole sellaista tyyppiä, jota pelottaa.

Kyllä muakin joskus pelottaa. Vähän. Jos vaikka olen kaatunut maantiepyörällä tosi monta kertaa ja lentänyt vaikka stongankin yli, niin seuraava kivi tai isompi juuri saattaa jännittää. Epäonnistumisista lannistuu, ja menee sisu kaulaan. Mutta noissakin tilanteissa enempi vituttaa. Jossain syvällä mä kuitenkin tiedän osaavani ja pystyväni, enkä siis ihan oikeasti pelkää. Ja joskus kun olen hypännyt jostain tosi korkealta, on mua juuri ennen hyppyä pelottanut. Ja ekan kerran, kun kokeilin köysilaskeutumista, pelotti. Mutta ei se kestä ikinä kauaa. Mä inhoan pelon tunnetta. Se on niin avuton ja kaikin puolin kamala olotila. Siksi mä en ehkä sitä suostu kauheasti tuntemaankaan, vaan pistän aivot narikkaan.

Hui kauhistus!

Mutta tänään mua pelotti. Ja syykin siihen pelkoon on aika naurettava. Ei ole kyse siitä, että olisin hypännyt kympistä pää edellä tai niellyt tulta. Mä olin rullaluistelemassa. Kyllä. Mä pelkään rullaluistelua. Tähän on oikeastaaan tasan yksi syy: mä en osaa jarruttaa. Tai osaan mä jarruttaa sillä jarrupalalla, mutta en nopeasti. Siksi en uskalla laskea jyrkkiä mäkiä, en ainakaan lujaa. Lisäksi mulla on luikkarien kanssa tasapaino vielä vähän hakusessa, enkä ole kaatunut vielä niin montaa kertaa, että se menisi yhtä luontevasti kuin vaikka koriskentällä toisen jalan päälle astuessa. Joten aina, kun mä näen tiellä möykyn tai hiekkaa, mua alkaa jännittää. Ja kun mä jännitän, niin olen vieläkin huterampi. Ja olen mä luikkareilla kaatunut. Oi voi, montakin kertaa. Mutta silti se pelottaa, vaikka ikinä ei ole edes sattunut pahasti. Mun viime kesän maastopyöräilymustelma oli sata kertaa kamalampi seuraamus kuin mikään luistelunaarmu, mutta en mä silti pyöräilyä pelkää. Mutta luistelua pelkään.

Tää on sikäli ikävää, että koska mua pelottaa, mä en ihan varauksetta viihdy luistimilla. Ja kun se ei ole tosi kivaa, niin teen sitä liian harvoin oppiakseni. Mun pitäisi nyt opetella pikimmiten joku pikajarrutustapa, että saisin vähän lisää itseluottamusta, ja uskaltaisin luistella sellaisissakin paikoissa, missä on mäkiä ja risteyksiä.

Valittelin asiaa tänään Rokuan tiimikaverilleni, ja Sami lupasi ystävällisesti opastaa mua ensi viikolla, kun tulee joku päivä luistimilla töihin. Hyvä niin, koska mua pelottaa harjoitella noita kikkoja myös yksin. Tänään vähän yritin, mutta en kovasti tohtinut, kun oli polvisuojatkin kellarissa eikä päällä. Ja sitä paitsi jotenkin se kaatuminen ei ole niin kamalaa, kun on joku vieressä kannustamassa (tai vittuilemassa, ihan sama, kunhan jollain ilveellä tulee yritettyä uudelleen). Ajattelin, että voisin Samin lisäksi ruikuttaa ohjeita myös muilta luistelevilta kavereiltani. Saisi enemmänkin ohjeita ja sen kuuluisan second opinionin. Eli ehkä mäkin pääsen vielä tästä pelosta yli ja olen sitten Rokualla suvereeni luisteluihme. Ehkä.

Olisi kivaa, jos joku avautuisi nyt tuonne kommentteihin omista typeristä peloistaan, ettei mulla ole niin orpo ja urpo olo.

Kuusis kutsui taas

Tänään olisi ollut HelTrin eka rykäsy, mutta minäpä en siihen osallistunut. Oli Girosta liian vähän aikaa ja liian vähän aikaa Vantaa triathloniin. Menin kuitenkin Kuusijärvelle uimaan, koska sinne oli tulossa muitakin.

En olisi ehtinytkään, koska kehällä oli tällaista klo 17:40

Saavuin rantaan juuri ennen rykäsyn lähtöä, koska kehällä ja Kuusiksen parkkiksella oli ruuhkaa. Eli ihan hyvä, että menin vain uimaan omaan tahtiini.

Uin sunnuntain uintiosuuden, joka oli 2 x 750 m lenksukka. Rannassa tuumasin, että Tri for funin jannut ovat mitanneet reitin väärin, koska minun Garminini näytti matkaa taittuneen vain 1420 m ja mä lähdin rannasta, kun kisassa startataan vedestä laiturin kupeesta. Mutta kun tuota karttaa katselee, niin ei tainnut Garminin gps ihan toimia. Ja järvi on näemmä vinossa, koska korkeuden muutoskin oli 44 m. :D

Kyllä mä vähän pieleen ekalla kiekalla suunnistin, mutta niin teki Garminkin

Ihan kivaa oli. Paljon kivempaa kuin sunnuntaina. Järvi oli melkein kuin linnunmaitoa, ja ilman vesitiiviitä sukkiakin tarkeni loistavasti. Ihan luottavaisin mielin olen tässä lähdössä sunnuntain perusmatkalle. Tänään tuossa 38 minuutissa oli mukana kierrosten välissä kaverin kanssa vietetty länkyttelytauko. Ajattelin sunnuntaina uida 1500m 35 minuuttin. Sitten voisin polkaista 40 km 85 minuuttiin, niin juoksuun jäisi 59 minuuttia ja minä pääsisin alle 3 tunnin. Toki jossain vaiheessa pitää vaihtaa gearejakin, mutta se aika kiritään seuraavalla etapilla kiinni. juoksuun on varattu aika hyvin aikaa, mutta luulenkin olevani aika död siinä vaiheessa. Ja tosiaan en ole budjetoinut vaihtoja.

Espoon ympäri

Firma tarjosi taas kierroksen - nääs Espoon ympäri tuulisena sunnuntaipäivänä. Eli siis eilen. Giro d'Espoolla ei ollut yhtä paljoa porukkaa kuin viime vuonna, mutta meidän nörttifirmasta oli taas kaksi joukkuetta mukana. Eipähän ollut Tour de Helsingin kaltaista ruuhkaa, kun osallistujia oli vain noin tuhat. Heti lähdöstä asti pääsi polkemaan kunnon vauhtia. TDH:ssa joutui himmailemaan ruuhkassa pitkälle Espoon puolelle.

Valmiina matkaan -
mummomaisesti tukisukissa toki :)

Mä lähdin tänä vuonna polkemaan 28 km/h -vauhtiryhmään. Viime vuonna poljin Giron 26 km/h -ryhmässä, mikä oli melkoisen kevyttä, ja kesän lopulla tipahdin TDH:ssa 30 km/h -ryhmästä. Siksi menin nyt siihen väliin. Enkä sitäpaitsi olisi kehdannut nynnyillä 26 km/h, koska supersuunnistaja lähti siihen ryhmään maastopyörällään. Mulla oli kuitenkin alla maantielle tehty punainen paholaiseni. Muuten valmistautuminen sujui mainiosti (esim. hampparia syöden ja karkkipäivää viettäen), mutta unohdin pyöräilyhanskat aamulla himaan. 111 km jälkeen tuntuikin sitten peukalontaipeissa...

Maaliin siis päästiin tänäkin vuonna. 28 km/h -ryhmä pysähtyi tokalla taukopaikalla 69 km kohdalla n. 10 min ja vikalla pysäkillä 14 km ennen maalia pari minuuttia. Eka pysähdys tuli mulla tarpeeseen, koska reidet alkoivat vähän väsyä ja urheilujuoma loppua. Tipuin jopa yhdessä mäessä pois hyvältä paikaltani ryhmän vetäjän takaa. Mitään ei tehnyt tauolla mieli syödä, mutta vedin siinä geeliä ja join urkkajuomaa. Se taisi riittää, koska taas jaksoin seurata vetäjää persiissä kiinni. Ryhmän etupäässä on kivempi polkea, koska siellä on vähemmän häröilyä ja pumppaavaa liikettä. Siksi kulutinkin suurimman osan tauosta kyttäillen ykköspaikkaa ja siinä sivussa reisiä venytellen.

Minä en jäänyt vikalle pysäkille, vaan lähdin peesaamaan muutamaa muuta tyyppiä, jotka jatkoivat suoraan maaliin. Sen verran puhki reidet kuitenkin olivat, että tipuin herrojen peesistä Jorvin mäessä, joka on KA-MA-LA. Siinä minulla kramppasi reidetkin, niin en voinut polkea mäkeä putkelta. Sen kilsan keskinopeus onkin 22,3 km/h ja seuraava 18,7 km/h, kun koko lenksukalla se oli 29,9 km/h (taukoa ei mukana).

Maalissa! Jee!

Toivuin kuitenkin krampeista jo Kauniaisissa ja poljeskelin itsekseni loput kymmenisen kilsaa maaliin. Vauhti tippui lopussa johonkin 27-28 km/h kieppeille, mutta ei pudotus paha ole, koska yksin on aina rankempi polkea - varsinkin tuulessa. Vikojen kilsojen paikkeilla alkoi horisontissa siintää valkea selkä, joka teki mieli ottaa kiinni. Lähestyinkin selkää koko loppumatkan ja jostain löytyneillä apinan raivon viimerippeillä painoin sedän ohi noin kaksi metriä ennen maalia. Naureskelimme sitten chipin irroituksessa, että kyllä kannatti kiriä, kun sain kuin sainkin hänet kiinni.

Taas Garmin-statseja kansalle. The mäki on tuossa tienumero 110:n kohdalla, kun
lähdetään kohti Kauniaisia. Siinä sadan kilsan kohdalla.

Mun loppuaikani oli 3:54:35, mikä oli ihan kiva 4h tavoitteen alitus. Viime vuonna poljin näemmä 4:19:30. Mut on tällä hetkellä laitettu tuloksissa loogisesti miesten kuntosarjaan muun joukkueen ollessa miesten kilpasarjassa. Mutta kai se on joku sovinismin ilmenemismuoto, että akat eivät kelpaa kilpasarjaan, vaikka miehistä menevätkin. :) Tuolla miesten kuntosarjassa en ole ihan puolivälissä (325 / 555), mutta naisten kuntosarjassa olisi mun ajalla ollut 16 / 47 ja naisten kilpasarjaakaan en olisi hävinnyt. Miehenä on siis ihan mälsää.

Voitin sentään läskirenkaisen supersuunnistajan noin 23 minuutilla. Luulisin meidän olevan maastopyörillä aika tasaisia. Ainakaan hän ei vaikuta kamalasti joutuvan venailemaan mua multisportin fillariosuuksilla, vaikka vetääkin mua perässään aina juoksuosuuksilla. Varusteilla voittaa siis noin 12 sekuntia kilometrillä. Pettämätöntä insinöörilogiikkaa. :)

Kumpikaan firman joukkue ei saanut tulosta, koska edustusjoukkueesta yksi herra keskeytti Kirkkonummella, ja meidän haastajajoukkueestamme yksi chippi taisi olla rikki. Höh.

Illalla oli HelTrin avovesiuintitreenit, jotka lopetin kesken, kun reisiä alkoi krampata. Mutta sainpahan korkattua tälle keväälle märkkärin ja avovesiuintikauden. Ja ehkä se 800 m puljaaminen vähän verryytti väsyneitä jalkoja. Tänään en tehnyt mitään muuta kuin pyöräilin mummovauhtia töihin ja vein allani olleen maastoratsuni kotimatkalla huoltoon.

Itämeren sulolainehilla

Viikonloppuna oli tosiaan melontakurssi. Sekä lauantaina että sunnuntaina opiskeltiin kajakoinnin jaloa taitoa klo 10-16. Runko oli molempina päivinä aika sama: nopsaan vesille, sitten opeteltiin (tai sunnuntaina kerrattiin) juttuja, mentiin saareen lounaalle, kuunneltiin vähän teoriaa ja melottiin takaisin opiskellen lisää. Lauantaina maissa tutustuttiin vielä vähän melontavarusteisiin ja -kalustoon ja sunnuntaina harjoiteltiin reskutusta eli päästiin puljaamaan. Lauantaina painotus oli tekniikassa ja sunnuntaina sen kertauksessa sekä navigoinnissa ja reittisuunnittelussa. Kukaan ei halua meloa rahtilaivan alle.

Meikä meloo merikajakilla

Mä olen melonut aiemmin jo jonkin verran, ja saanut ihan koulutustakin: intissä ja viime kesänä parin tunnin verran ennen Rokuaa. Mutta silti mäkin opin uutta, vaikka lähinnä halusin viedä supersuunnistajan saamaan parempaa opetusta kuin mun neuvot.

Esimerkkisuorituksia kajakkiin menosta laiturilta ja niitä leveämpiä kajakkeja

Mun suurimmat ahaa-elämykset olivat seuraavat: Pitää istua tarpeeksi suorassa, että saa vartaloa helpommin kierrettyä. Silloin ei tule melottua käsillä vaan selällä. Lisäksi kajakin kallistaminen kääntämisen apuna oli aika tajunnanräjäyttävän vau. Tosin se toimii oikeastaan vain merikajakilla eikä sellaisella leveämmällä peruskajakilla. Melaperäsin taas oli hyvä kikka kolmonen, jolle varmasti tulee käyttöä, jos Star Duo taas alkaa taas muutaman viikon päästä viettää oikealle.

Kiintiöluontokuvassa pari paskahanhea.

Mä kyllä epäilen, että meidän kaksikko alkaa nyt kulkea suorempaan (ellei jopa ihan suoraan!), kunhan vaan keskitymme siihen, että emme saata vetoa kummallakaan puolella liian pitkälle. Mä luulen, että ollaan molemmat tehty vähän jotain sellaista, ja se on sitten kertaantunut siinä kaksikossa. Mä olin ihan täysin unohtanut - ja siten jättänyt neuvomatta myös supersuunnistajalle, että mela viedään veteen mahdollisimman edessä (kurottamatta) ja nostetaan vedestä vartalon kohdalla. Jos melaa saattaa taakse, se alkaa kääntää kajakkia.

Muut melonnan peruskikat eli käsien suorana pito, selällä työn tekeminen, jalkojen käyttö mukana melonnassa ja melan asento vedessä olivat mulle ihan vanhaa, tuttua juttua, mutta kertaus on aina hyvästä. Ja oli kiva päästä kokeilemaan sunnuntaina merikajakkia, koska olen aina ennen tainnut meloskella vain sellaisella peruskajakilla.

Meitsi lounastauolla

Kääntämisen lisäksi opettelimme liikuttamaan kajakkia sivuttain, mikä on ihan kiva taito esimerkiksi rastille mentäessä. Sinänsä se oli ihan "No shit Sherlock" -settiä, mutta ihan kiva sekin oli oppia tekemään "oikein" - ja tulipahan kokeiltua.

Lauantaina oli jänskä sumuinen sää, ja olen vähän pahoillani, että kameraa ei tullut mukaan. Sunnuntaina tuuli vähän napakammin, mutta oli ihana auringonpaiste. Lauantain lounastauolla olisi voinut kaivatakin pitkiä housuja, mutta sunnuntaina oli oikein mukavaa köllötellä aurinkoisella kalliolla. Kajakissa oli molempina päivinä ihan lämmin istuskella - aukkopeite säilöö lämpöä tosi hyvin.

Pakollinen eväskuva. Onneksi oli vielä vähän leipää ja
kaakaota jäljellä, kun muistettiin ottaa kuva.

Lopuksi tosiaan päästiin veden varaan, kun opeteltiin pelastautumista kajakin kaatuessa sekää sellaisen tyhjentämistä. Kukin vuorollaan kaatui ja kaksi muuta meni auttamaan: toinen auttaja piteli muiden (siis toisen auttajan ja kaatuneen) meloja ja se toinen hilasi kaatuneen kajakin keulan oman kajakkinsa päälle, käänsi sen ja antoi valua tyhjäksi vedestä. Sitten kaatunut kajakki käännettiin auttajan kajakin suuntaiseksi, ja auttajan pidellessä kajakkia pystyssä, veden varassa lillunut kiipesi takaisin kyytiin. Siihenkin on oma tekniikkansa: pitää käyttää reisilihaksia apuna. Vedessä tuli lilluttua ehkä 1-2 minuuttia, mutta mulle ei ainakaan tullut kylmä kuin sormiin, koska mulla oli päällä märkkäri ja vesitiiviit sukat. Hauskaa se vain oli.

Lisäksi eväsretket ovat aina kivoja, joten ehdottomasti oli hintansa arvoinen kurssi.

Kaksin aina kaunihimpi

Tällä kertaa toinen oli juosten ja toinen oli polkien eli olin eilen mukana HelTri cupin duathonissa. Oli muuten meikäläisen ihkaeka duathlon. Melko rankkaa hupia se. Matkat olivat 4 km juoksu, 20 km pyöräily ja sama 4 km juoksulenkura uudelleen.

Alussa menin kiltisti takariviin, koska kaikki muut näyttivät niin supersporttisilta. Ja kauheen kovaa kaikki liikkeelle ampaisivatkin. Itse koettelin ottaa maltilla. Luulin matkalla olevani ihan vika, mutta kääntöpaikalla yllätyin, kun muutama tyyppi tuli vielä vastaan. 5:02 min/km keskitahtia olen näemmä ekan lenkuran painellut.

Meitsi kisan jälkeen. Hienot nauhat lenkkareissa.
Olisipa vielä pohjalliset...

Sitten päästiin pyöräilemään. Ohitin Pian vaihtopaikalla, mutta aika pian sain katsella, kun valkoinen fillari katosi horisonttiin. Mua vähän jänskätti, että osaanko ajaa oikean lenkin, koska en ole aiemmin ollut HelTrin tempokisoissa tai rykäsyissä mukana. Mutta taisin osata. Ainakin Garmin piippasi 20 km täyteen, kun kurvasin takaisin Kuusijärventielle. Pyöräily oli välillä aika tuskaista, koska tuuli oli kova. Olisi varmaan pitänyt ajaa jonkun kanssa kimpassa ja vetää vuorotellen. Aikaa meni poljeskellessa 41:50 min ja keskinopeus oli 29 km/h. (Oho! Pitäisi siis 28 km/h ryhmän Girolla mennä aika ilmaiseksi..)

Sitten oli vielä vikan lenksukan vuoro. Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Alussa mun juoksuni oli kaukana lennokkaasta. Nyt sitten kostautui se, etten ole treenannut vaihtoja ja käynyt aina juoksemassa pyöräilyn päälle. Mutta alkoi se juoksu muutaman sadan metrin jälkeen sujua. Alamäkeä oli oikeastaan ihan kiva päästellä menemään. Näin jossain vaiheessa taas Pian selän ja sisäinen kilpailijani halusi heti ottaa sen kiinni. Tuttujen voittaminen on aina kauheen motivoivaa. :) Vikan kilsan alkaessa (ylämäessä) siinä vihdoin onnistuinkin. Jee! Aikaa neloseen meni 20:13 min ja keskitahti oli 5:04 min/km. Melkoisen haipakkaa - ainakin noin niinku meikäläiselle. Onkohan tässä nyt käynyt sellainen vahinko, että meitsi on oppinut juoksemaan?

Minttu tai Magic. Molemmat alkaa ämmällä - sattumaako?

Mun numero kisassa oli 32, mikä sopii paremmin kuin hyvin tällaiselle entiselle koripallistille. 32 oli nimittäin maailmankaikkeuden parhaan koripalloilijan eli Magic Johnsonin pelinumero L.A. Lakersissa. Jos joku sivistymätön moukka ei tiedä, kuka Magic Johnson on, niin tiedoksi, että hän oli 80-luvulla Lakersin takamies ja myös yksi ekan Dream Teamin kantavista jäsenistä Barcelonan olympialaisissa. Ja sitten se kävi huorissa, sai HIV:n ja lopetti koriksen 1991. Tosin se sai eka HIV:n ja sitten tuli vasta 92 Olympialaiset. Mutta siis se muistetaan Lakersin pitkästä sopparista ja Dream Teamista. Tai ainakin minä muistan.

Mutta takaisin tähän päivään. Mua vähän jänskätti lähteä kisaamaan, koska fiksuna tyttönä unohdin mun tukipohjalliset kotiin. Mulla meni lähtö vähän tiukille, kun vaihdoin lenkkareihini pikanauhat, ja unohdin sitten tunkea niihin pohjalliset. Mutta oli mulla placebo-teippi kuitenkin polvessa, ja se näemmä riitti. Mä kyllä luulen, että pohjallisten puute alkaa vaikuttaa vasta pidemmällä ajalla. Kerran voi ihan hyvin juosta ilman niitä.

Loppuaika oli 1:23, eikä mulla ole mitään aavistusta, onko se hyvä vai ei. En ollut vika, mikä tunnetusti on aina mun ykkästavoitteeni. Eli kai mä olen tyytyväinen tiistain kisaan.