Run an extra mile. And then some more.

Duracell tulee UNICEFin rokoteohjelmaa ja lahjoittaa tänä keväänä jokaisesta somessa jaetusta "ylimääräisestä juostusta kilometrista" yhden rokotteen apua tarvitsevalle lapselle. Kampanjalla halutaan tukea tärkeää työtä, sillä 1,5 miljoonaa lasta kuolee vuosittain rokotteilla ehkäistävissä oleviin tauteihin, kuten jäykkäkouristukseen ja vihuri- ja tuhkarokkoon.

Voit osallistua mukaan näin:

1. Juokse "ylimääräinen kilometri tai maili".
2. Ota siitä kuva.
3. Jaa kuva somessa tunnisteella #‎Duracellxtramile‬ (ja muista esim. Facebookissa laittaa julkaisu julkiseksi)
4. Profit.

Kampanja kestää 31.5. asti ja sen etenemistä voi seurata Facebookissa Duracelin sivulla www.facebook.com/duracellFI. Duracell kannustaa nyt kaikki suomalaiset sankoin joukoin kevään sulattamille juoksupoluille ja jakamaan kampanjaa eteenpäin. Tähän mennessä on juostu yhteensä jo yli 1000 rokotetta.

Minua pyydettiin mukaan ja ajattelin, että miksipä ei. Totesin, että voin ihan hyvin itse osallistua tämän päivän suunnistuksella - siinä nyt tulee oikeastikin varmaan juostua ylimääräinen kilometri, koska reitti mitataan aina linnuntietä. Ei pitäisi sanoa tuollaisia asioita: ne voivat käydä yllättävänkin toteen.

Valmiina lähtöön. Tai siis oikeasti kauhusta kankeana.

Koska voi elämän perse! Minähän lähdin koko suunnistuskisaan ihan puolivahingossa ja Supersuunnistaja hoiti ilmottautumisen. Hän itse sairastui heti ilmottautumisen jälkeen ja oli tänään vielä toipilas, mutta lähti kuitenkin mukaan katsomaan minun kisadebyyttiäni. Matkalla Somerolle Supersuunnistaja mainitsi, että tarjolla olisi ollut myös sarja D21C, joka on tarkoitettu aloittelijoille: rata on helppo ja lyhyt. Mutta se on kuulemma nössöille, joten minut oli ilmoitettu D35 sarjaan. Tämän päivän jälkeen olen ihan mielelläni nössö.

Kisa käytiin Kiikalan lentokentällä, ja maasto sen ympärillä on sellaista, että siellä ei ole juurikaan polkuja, kiviä, avokallioita tai muutakaan silmin havaittavaa maastomerkkiä. Silkkaa metsää vaan. Suunnistus pitää siis hoitaa maastonmuotojen perusteella. Tarvitseeko minun sanoa, etten ole kamalan perehtynyt käyräsuunnistukseen?

Kisakartta. Kuvan voi klikata isommaksi. Kuten huomaatte, on kartta
pääpiirteittäin valkoista eli "tavallista metsää" vailla mitään kiintopisteitä.

Sen verran osasin suunnistella, että löysin tieni oikeaan lähtökarsinaan. Muutama minuutti ennen lähtöä näytetään kartta ilman rastimerkkejä, enkä minä todellakaan osannut sijoittaa itseäni kartalle. Onneksi lähdössä saadussa omassa kartassa oli sentään K-piste merkittynä ja maastossa ohjeistus sinne pääsyyn. Ei tarvinnut ihan muiden nähden alkaa pummata.

Meikäläinen odottaa vuoroani lähtökarsinassa. Olin ihan pihalla.

Mutta siitä se homma sitten alkoikin. Ykkösrastille mennessä tein ihan vain pienen koukkauksen, kun yritin juosta K-pisteen (toi kolmio kartalla) vieressä olevan hiekkateiden kulman suoraksi, mutta usko loppui kesken matkan. Kakkoselle menin ihan kivasti, mutta kolmoselle mennessä laskin mäet ojan jälkeen väärin, ja hengailin edellisellä kukkulalla ainakin vartin.

Mutta fiasko oli vielä tulossa. Juomapisteelle (noita mukin kuvia kartalla tien varressa) löysin vielä ihan kivasti, mutta kun otin suunnan juomapisteen polun päästä nelkulle, päädyinkin vitosrastille. Hupsista. En osannut sieltä enää takaisin tielle, vaan köpöttelin vahingossa liikaa oikealle päätyen kartan ulkopuolelle oikeaan yläkulmaan. Tällä reissulla meinasi usko loppua ja olin lähellä luovuttamista. Saatoin myös parkua ääneen keskellä metsää. :)

Päästyäni takaisin tielle, koin kuitenkin niin suurta helpotusta, että päätin jatkaa. Kävin kahdella juomapisteellä vähän tankkaamassa ja rupattelemassa. Tässä vaiheessa olin etsinyt nelosrastia noin tunnin ja näin minua tunnin myöhemmin startanneen Supersuunnistajan siskon (joka kisasi kovien muijien D21-sarjassa eli pääsarjassa) vilistävän ohi. Ja ei kun uudestaan kohti nelosrastia. Jouduin vielä kerran palaamaan ojalle ennen kuin ihan vahingossa osuin rastille. Myöhemmin Ääsääs opasti, että nelonen olisi kannattanut ottaa rastin oikealla puolella olevan seudun korkeimman huipun kautta.

Vaikka olin jo kerran osunut vahingossa vitosrastille, en tietenkään osannut sinne uudelleen, vaan jouduin ottamaan vähän vauhtia läheisen ojan päästä. Tämä pummi oli kuitenkin ihan pyh pah verrattuna edelliseen - ja tulevaan.

Kutoselle oli luvassa taas pitkä siirtymä, jonka vedin samalla suunnan otolla (eli lotolla) kuten aiemminkin. Osuin mielestäni vielä keskellä karttaa suolla oleville kahdelle isolle kivelle, mutta sitten päädyin kuitenkin seiskarastille. Tämä rastin skippaaminen taisi olla meikän päivän juttu (ja on kuulemma aika tuuria osua omalle seuraavalle rastille). Otin seiskalta suunnan kutoselle, ja löysinkin sen aika helposti.

Vihdoin vikalla rastilla!

Joku voisi luulla, että on helppoa palata samaa reittiä takaisin, mutta joku on väärässä. Paluu seiskalle ei onnistunut ollenkaan, vaikka olin juuri kulkenut reitin toiseen suuntaan. Hyörin jonkin akaa lähimaastossa, kunnes osuin rastille lopulta ihan vahingossa. No, onneksi osuin. Muuten olisin varmaan alkanut uudelleen itkeä.

Kasirasti oli helppo, koska sen saattoi ottaa "varmasti" polkuja ja teitä pitkin liikkuen ja lopussa kuviorajaa seuraten. Tästä rastista voisin jopa sanoa, että tuli vähän hyvä mieli. Se ei kuitenkaan enää tässä konkurssissa pelastanut.

Vikan rastin leimaus. Loppukiriä ei oikein irronnut enää.

Ysirastillekin kiersin turvallisesti polun kautta, koska itsetuntoni suunnalla juoksemisen suhteen oli täysin nollassa. Reittivalintani kiersi jonkin verran, mutta rasti löytyi kuitenkin ekalla yrittämällä. Vaikka viimeinen rasti olikin ihan maalin vieressä, onnistuin toki pummaamaan vielä senkin: hiekkapohjaisessa maastossa ei näkynyt polkuja, mistä muut olivat jo juosseet ja minä juoksin siten ohi. Ja kuulemma vika rasti on piirretty väärään paikkaan, joten se pummi ei ollut minun syyni!

Kun pääsin maaliin, purskahdin uudelleen itkuun, vaikka olin luvannut itselleni, etten enää tee niin. Minua kiltisti kolme tuntia ja 18 minuuttia odottanut Supersuunnistaja lohdutti, että maasto oli aivan erilainen kuin mitä minä olen pääkaupunkiseudun kuntorasteilla suunnistanut, ja että jos hän olisi tiennyt tämän, olisi hänkin ehkä suositellut minulle sitä nössöjen C-sarjaa.

Kotimatkalla jalkoja vähän väsytti.

Aika kultaa muistot enkä minä kiukutellut maalissa kuin viitisen minuuttia. Sen jälkeen olin lopulta ihan tyytyväinen, että jaksoin jatkaa maaliin. Eräs kilpasisko oli luovuttanut nelosen ja vitosen kanssa ja jatkanut maaliin ilman niitä - saapuen sinne vain noin 40 minuuttia ennen minua. Edellinen hyväksytyn suorituksen tehnyt nainen sarjassamme suoritti radan alle puolessa minun käyttämästäni ajasta.

Joten joo, tuli juostua se Duracelin ekstrakilsa. Ehkä parikin.